Oma valokuva
Tarkoitukseni on saada lukija pohtimaan ja kysymään kysymyksiä. Tämän takia esitän tarkoituksella yleiselle ymmärrykselle vastakkaisia argumentteja. Teemat valitsen sen mukaan, missä valtavirralle vastakkaiset argumentit ovat mielestäni perusteltuja ja yhteiskunnallisesti tärkeitä. Konsensus on mielestäni usein sekä harhaanjohtavaa että vaarallista. Vaarana on ”yksimielisyyden illuusio”, joka on valitettavan yleinen älyllisen epärehellisyyden muoto: ollaan samaa mieltä, mutta kukaan ei oikein kykene perustelemaan miksi, saati sitten että perusteluista oltaisiin yhtä mieltä. Blogikirjoitukseni kumpuavat omasta päivätyöstäni tutkijana ja opettajana. Toiset käsittelevät yritysten toimintaan liittyviä kysymyksiä liiketaloustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Toisissa taas käsittelen tieteen roolia yhteiskunnassa, jota pohdin ensisijaisesti tieteen käytäntöjen näkökulmasta -- siis siitä, millaista tiede on ihmisen harjoittamana toimintana. Monet teksteistäni heijastavat taustaani tilastotieteen soveltajana -- tilastollinen päättely on tärkein tutkimustyökaluni. Muokkaan toisinaan julkaistuja tekstejäkin uusien havaintojen tai saamani palautteen perusteella.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Hyväntekeväisyyttä harjoittavat yksilöt, eivät yhteisöt

Amerikkalainen taloustieteilijä ja nobelisti Milton Friedman esitti 1960-luvulla ajatuksen, että yrityksen yhteiskuntavastuu ei voi olla muuta kuin taloudellisen lisäarvon tuottamista. Kävimme pari viikkoa sitten MBA-opiskelijoiden kanssa Jyväskylän yliopistossa mielenkiintoisia keskusteluja teemasta, ja voisi olla paikallaan pohtia hiukan asiaa myös blogitekstissä.

Friedmanin kanta on helppo sivuuttaa oksettavana. Siihen voi myös yrittää tutustua hiukan tarkemmin, jotta ymmärtäisi, miksi Friedman piti yritysten yhteiskuntavastuuta ongelmallisena käsitteenä. Friedmanin kanta kiteytyy neljään keskeiseen kysymykseen:

1 -- Jos yrityksillä (käytännössä niiden ylimmällä johdolla) on muita yhteiskunnallisia velvoitteita kuin taloudellisen lisäarvon luonti, mistä he tietävät mitä nämä velvoitteet ovat?
2 -- Yritysjohtajat ovat yksityishenkilöitä, joita ei ole valittu tehtäväänsä millään muotoa demokraattisesti, vaan heidät on palkattu palvelemaan yksityisiä intressejä. Ovatko he oikeita henkilöitä päättämään, mikä on yhteiskunnan edun mukaista?
3 -- Kuinka paljon yrityksen varallisuutta yhteiskunnan edun vaalimiseen tulee käyttää?
4 -- Onko hyväksyttävää, että yritys näin ryhtyy julkiseksi toimijaksi? Sehän käytännössä verottaa omistajiaan ja näillä "verotuotoilla" ryhtyy julkisten hyödykkeiden tuottajaksi. Onko hyväksyttävää, että näistä verotuspäätöksistä vastaavat yksityishenkilöt, jotka sattuvat kulloinkin istumaan yrityksen johtoryhmässä tai hallituksessa?

Ongelmalliseksi asian tekee se, että raja yhteiskuntavastuun ja poliittisen aktivismin välillä on häilyvä. Jos pikaruokakonserni haluaa rakentaa lastensairaalan, niin moni pitää asiaa hyvänä, itse asiassa niin hyvänä, että se vaikuttanee positiivisesti yrityksen taloudelliseen arvoon. Mutta kun globaalin kahvilaketjun toimitusjohtaja kannattaa avoimesti samaa sukupuolta olevien oikeutta solmia avioliitto, asia monimutkaistuu. Oli homoliitoista mitä mieltä tahansa, on tunnistettava, että tällaiset kannanotot yrityksen toimitusjohtajalta saattavat vahingoittaa yrityksen arvoa. Tätä ei voi sivuuttaa olankohautuksella: monissa maissa laki velvoittaa yritysjohtoa ja yrityksen hallitusta toimimaan tavalla, joka on lojaali osakkeenomistajia kohtaan (esimerkiksi amerikkalaisessa lainsäädännössä ns. lojaalisuusvelvoite on yrityksen hallituksen keskeisin velvoite). Näin ollen avoin tasa-arvon puolustaminen -- niin kunnioitettavaa kuin se onkin -- saattaa olla voittoa tavoittelevan toiminnan piirissä jopa lain vastaista. Tähän kiteytyy yhteiskuntavastuun dilemma, joka on aivan pakko tunnistaa, jos keskustelussa halutaan aidosti päästä eteenpäin. Monet tyytyvät kuitenkin omaa näkökulmaa puolustavaan asemasotaan, mikä on tietysti helpompi vaihtoehto.

Kun Norjassa tuli voimaan laki, että julkisesti noteerattujen yritysten hallituksissa täytyy olla vähintään 40% naisia, yritysten arvo aleni huomattavasti. On siis täysin perusteltua esittää, että kyseinen tasa-arvolaki on ristiriidassa ainakin osakeyhtiölain hengen kanssa. No, yritykset tietysti välttivät lainsäädännön vaikutuksen siirtymällä sen ulottumattomiin: 30% julkisista osakeyhtiöistä päätti lähteä pörssistä. Jokainen vähänkin rahoitusmarkkinoita tunteva tietää, että pörssin kutistuminen kolmanneksella voi olla melkoinen ongelma.

Tasa-arvon vaalimisen seuraamukset on aina ymmärrettävä kokonaisuudessaan.

On tietysti selvää, että yritykset eivät saa toimia laittomasti tai moraalittomasti. Friedmania kritisoidaan monesti siitä, että hänen kantansa puolustaa moraalittomuutta ja ahneutta. Dikotomisointi on kuitenkin väärä: valintaa ei tehdä moraalisen ja moraalittoman (immoral) vaan moraalisen ja ei-moraalisen (amoral) välillä. Ei-moraalinen tarkoittaa sitä, että voittoa tavoittelevan toiminnan piirissä ei oteta kantaa mahdollisiin moraalisiin kysymyksiin. Tämä ei ole sama asia kuin moraaliton toiminta eikä se tietenkään saa siihen johtaa. Jos se siihen johtaa, niin syynä on kyllä joku muu kuin Friedmanin oppien noudattaminen. Olen huomannut, että taloustieteilijöitä syytetään aika ajoin yhteiskunnan ongelmista [esim. Ghoshal, S. (2005). Bad management theories are destroying good management practices. Academy of Management Learning & Education, 4(1), 75-91]. Logiikka näissä argumenteissa on vähän sama kuin siinä, että rattijuoppous ja ylinopeus laitettaisiin autokoulujen syyksi. Olen kirjoittamassa vastinetta Ghoshalin argumenttiin, joka on tällä hetkellä tarkastettavana yllä mainitussa AMLE-lehdessä (käsikirjoitusta voi pyytää minulta sähköpostitse). Ajatus siitä, että talousteoriat jotenkin murentaisivat yritysjohtajien moraalia, on jokseenkin hämmentävä. Sillä, että Enronin toimitusjohtaja Jeffrey Skilling päätti ryhtyä talousrikolliseksi, ei varmaankaan ole hirveästi tekemistä sen kanssa, että hänellä on MBA-tutkinto Harvardista. Harvardin MBA-ohjelmasta valmistuu vuosittain 2000 maisteria -- kuinka monen heistä tiedämme syyllistyneen rikoksiin? Harvardista on sitä paitsi valmistunut myös yritysmaailman kuuluisin filantrooppi Bill Gates (no, jätti ensin kesken mutta lopulta v. 2007 sai tutkinnon).

Kaikki tykkäävät kivoista asioista: on helppo vedota yhteiskuntavastuuseen puhumalla lastensairaalasta. Mutta yleisiä argumentteja ei saa rakentaa yksittäistapauksen varaan. Yleisellä tasolla fakta on kiistaton: kun puhutaan yhteiskuntavastuusta, kyse on aina valinnoista, ja valintatilanteissa yhden mieltymykset ovat aina erilaisia kuin toisen. Tämän takia Friedman korostaa ajatusta, että yrityksen (kollektiivin) ei tule ryhtyä harjoittamaan filantropiaa. Kun hampurilaiskonserni rakensi lastensairaalan, olivatko kaikki osakkaat yksimielisesti ajatuksen takana? Tuskin. Olisivatko jotkut omistajista halunneet lahjoittaa omaisuuttaan -- kun sitä nyt haluttiin johonkin lahjoittaa -- mieluummin johonkin muuhun, esimerkiksi vanhusten hoitoon tai nuorten mielenterveyden edistämiseen? Aivan varmasti. Onko hyväksyttävää, että hampurilaiskonsernin ylin johto päätti sivuuttaa näiden osakkaiden toiveet? Rehellinen vastaus tähän kysymykseen ei voi olla muuta kuin kieltävä.

Friedmanin mukaan yrityksen on jaettava yrityksen voitto omistajille, joille se kuuluu, ja omistajat voivat mieltymystensä mukaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä niin paljon kuin haluavat. Käsittääkseni peliyhtiö Supercell toimi juuri näin: lahjoituksia ei tehnyt Supercell vaan sen henkilökunta.

Tämä on juurikin Friedmanin oppien mukaista hyväntekeväisyyttä. Supercellin henkilökunnan ja ylimmän johdon toimissa yhdistyy esimerkillisesti sekä filantropia että hyvä hallinto. Uusimman netti-Hesarin uutisen mukaan yritysjohtajista Matti Alahuhta, Reijo Karhinen ja Antti Herlin ovat samoin lupautuneet lahjoittamaan omasta palkastaan (eivät yrityksen varoista) yhteiskunnan hyväksi.

Voidaan myös kysyä, että miksi julkisissa keskusteluissa yhteiskuntavastuu rajoittuu käytännössä yritysten omistajiin ja ylimpään johtoon. Esimerkiksi ahtaajien lakon aikana monilla heräsi kysymys: onko työntekijäjärjestöillä aina oikeus ajaa ainoastaan omaa etuaan? Olen huomannut, että tämä on kysymys, josta Suomessa on käytännössä mahdotonta käydä keskustelua. Poliittiset intohimot, puolin ja toisin, ovat valtavat. Ilolla kuitenkin pistin merkille, että yllä mainitun netti-Hesarin uutisen yhteydessä kysyttiin myös ay-johtajien kiinnostusta osallistua yritysjohtajien tapaan "palkkatalkoisiin". On sekä tärkeää että esimerkillistä viedä kysymykset yrityksen ja organisaation tasolta nimenomaan yksilötasolle, ja että haaste esitetään kaikille yrityksen sidosryhmille, ei ainoastaan suurten yritysten ylimmälle johdolle, jotka ovat kansantalouden näkökulmasta mitättömän pieni ryhmä: vaikka sadan suurimman yrityksen toimitusjohtajat antaisivat 10% nettotuloistaan hyväntekeväisyyteen, kansantaloudellisesti kyse olisi parhaimmillaankin hyttysen ininästä.

Kriittinen itsereflektio on tärkeää. Onkin paikallaan päättää tekstini kysymykseen: kun seuraavan kerran myyt omaisuuttasi (vaikkapa asuntosi), kuinka paljon mahdollisesti syntyvästä myyntivoitosta aiot lahjoittaa yhteiskuntavastuun nimissä hyväntekeväisyyteen? Tai voisiko valtio pistää myyntivoiton veron päälle vielä ylimääräisen yhteiskuntavastuuveron? Mikä olisi mielestäsi sopiva yhteiskuntavastuuvero, esimerkiksi prosentteina myyntivoitosta?

Toivottavasti vastauksesi ei ole se, että mielestäsi yhteiskuntavastuu ei koske sinua. Jos se ei nimittäin koske sinua, niin ei koske kyllä ketään muutakaan.