Oma valokuva
Tarkoitukseni on saada lukija pohtimaan ja kysymään kysymyksiä. Tämän takia esitän tarkoituksella yleiselle ymmärrykselle vastakkaisia argumentteja. Teemat valitsen sen mukaan, missä valtavirralle vastakkaiset argumentit ovat mielestäni perusteltuja ja yhteiskunnallisesti tärkeitä. Konsensus on mielestäni usein sekä harhaanjohtavaa että vaarallista. Vaarana on ”yksimielisyyden illuusio”, joka on valitettavan yleinen älyllisen epärehellisyyden muoto: ollaan samaa mieltä, mutta kukaan ei oikein kykene perustelemaan miksi, saati sitten että perusteluista oltaisiin yhtä mieltä. Blogikirjoitukseni kumpuavat omasta päivätyöstäni tutkijana ja opettajana. Toiset käsittelevät yritysten toimintaan liittyviä kysymyksiä liiketaloustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Toisissa taas käsittelen tieteen roolia yhteiskunnassa, jota pohdin ensisijaisesti tieteen käytäntöjen näkökulmasta -- siis siitä, millaista tiede on ihmisen harjoittamana toimintana. Monet teksteistäni heijastavat taustaani tilastotieteen soveltajana -- tilastollinen päättely on tärkein tutkimustyökaluni. Muokkaan toisinaan julkaistuja tekstejäkin uusien havaintojen tai saamani palautteen perusteella.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Onko tieteen "kansantajuistaminen" mahdollista?

Kuka osaa puhua tieteestä tai taloudesta ”kansantajuisesti”? Pakko tunnustaa, että en minä ainakaan.

Tunnen ammattini puolesta talousnobelisti Oliver Williamsonin työtä melko hyvin; tohtoriseminaareissani on vuodesta 2004 asti käsitelty hänen teorioitaan ja kirjallista tuotantoaan. Tässä tuotannossa on paljon vieraalta kuulostavia käsitteitä: asset specificity, small numbers bargaining, fundamental transformation, discriminating alignment, selective intervention (luetteloa jatkuu vielä noin 10-15 termin verran). Kaikki nämä ovat Williamsonin argumenteissa keskeisiä. Keskeistä ovat myös näiden käsitteiden monimutkaiset keskinäiset yhteydet. Seminaareihin osallistujat ovat vuosi toisensa jälkeen todenneet, että he eivät ole koskaan joutuneet lukemaan lähimainkaan yhtä vaikeaselkoista tekstiä. En oikein osaa antaa heille muuta ohjetta kuin sen, mikä aikanaan toimi omalla kohdallani, kun Williamsonin tuotantoon tutustuin: lukekaa uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja jos ei tunnu että aukeaa, niin lukekaa jotain muuta ja palatkaa sitten Williamsonin teksteihin. Arvaan, että tätä ohjetta noudattaa maksimissaan ehkä yksi kymmenestä.

Tässä tyypillinen katkelma Williamsonin tekstiä (2004, essee: Transaction Costs Economics and Organization Theory):

“If all feasible forms of organization are flawed (Coase 1964), then references to benign government, costless regulation, omniscient courts, and the like are operationally irrelevant. That does not deny that hypothetical ideals can be useful as a reference standard, but standards are often arbitrary. Is unbounded rationality the relevant standard? How about perfect stewardship, in which event opportunism vanishes?”

Tuo ei ole mikä tahansa katkelma, vaan transaktiokustannusteorian keskeistä motivointia. Ei, en aio edes yrittää kansantajuistaa tuota tekstiä; ammattitaitoni riittää juuri ja juuri siihen, että saan sen neljän tunnin tohtoriseminaarissa tohtoriopiskelijalle ymmärrettäväksi. Ja tämäkin edellyttää sitä, että seminaariin osallistujat ovat käyttäneet ennen seminaaria vähintäänkin toiset neljä tuntia perehtyäkseen Williamsonin teksteihin etukäteen.

Williamsonin työn kansantajuistaminen suomalaisille vaatisi tietysti myös sen, että tekstejä ja avainkäsitteitä käännettäisiin suomen kielelle. Omien kykyjeni raja tulee vastaan jo ensimmäisen käsitteen -- asset specificity -- käännöksen kohdalla (tämä on Williamsonin teorian keskeisin käsite). Keksin kyllä heti montakin esimerkkiä, mutta käsitteen sisällölle oikeutta tekevää käännöstä en saa aikaiseksi millään.

Kaikilla niillä tieteenaloilla, joita tunnen, on olemassa enemmän tai vähemmän poikkeuksetta sovellettava sääntö: älä esitä argumentissa koskaan uusia käsitteitä, ellei se ole välttämätöntä. Otan siis yhden tämän kirjoituksen premissiksi sen, että Williamsonin teorian käsitteet ovat välttämättömiä.

Toinen periaate on se, että argumenteissa on aina vältettävä esittämästä yhtään sen enempää olettamuksia, teoreemoja ja hypoteeseja kuin mitä argumentin kannalta on tarpeellista. Tästä seuraa toinen premissi: argumentti ei ole monimutkainen sen takia, että sen esittäjä haluaa kiusata yleisöään tai väsäillä monimutkaisia teorioita, vaan sen takia, että argumentti käsittelee monimutkaista teemaa. Yksinkertainen vastaus monimutkaiseen kysymykseen on harvoin uskottava.

Kolmas premissi -- tai oikeammin empiirinen huomio -- on se, että vähänkin monimutkaisemman argumentin esittämiseen menee vähintäänkin tuollainen 5000 sanaa. Viimeisin minun esittämäni argumentti käsittelee ydinvoimaloiden ulkoistamispäätöksiä ja niihin liittyviä riskejä; tämän argumentin esittämiseen meni 7875 sanaa, mikä todennäköisesti vertaisarviointiprosessin aikana ennemminkin kasvaa kuin pienenee. Jotkut kollegoistani pitävät ammattilehtien sivu- ja sanamäärärajoja aivan liian vaativina; jotkut niin vaativina, että kirjoittavat argumenttinsa mieluummin kirjaksi.

Tuntuu siltä, että ainoa tapa kansantajuistaa Williamsonin transaktiokustannusteoria on luopua kaikista yllämainituista premisseistä: (1) teknisiä termejä ei saa käyttää; (2) argumentin on oltava niin suoraviivainen, että sen viesti on välittömästi ymmärrettävissä ja (3) argumentti on esitettävä kolumnimittaisena, ennemminkin 5000 merkin kuin 5000 sanan mittaisena.

Tuon kolmannen kriteerin suhteen on jonkin verran tietysti vaihtelua, mutta kyllä valtaosa vaikkapa talouden ilmiöiden kansantajuistamisyrityksiä on yhden tai kahden eikä viidenkymmenen sivun mittaisia. Sunnuntain Hesarissa kolumnisti Tommi Uschanov yritti kansantajuistaa toisen talousnobelistin Paul Krugmanin väitettä siitä, että valtion kilpailukyky ei ole mielekäs käsite. Uskallan väittää, että Hesarin lukija ei ainakaan tuon kolumnin tekstin perusteella saa minkäänlaista otetta Krugmanin argumentista. Teemasta netti-Hesarissa käytävä keskustelu on tyypillistä: keskustelijat lähinnä sättivät kolumnistia siitä, että hän ei taida tajuta taloustieteestä yhtään mitään. Tällaisia ovat valitettavan monet kansantajuistamista yrittävien tekstien aikaansaamat keskustelut; joskin on omanlaisensa liioittelun maailmanennätys käyttää nettipalstoilla naljailusta otsikkoa keskustelu. Minusta Krugmanin argumentti on erittäin huomionarvoinen, mutta siihen täytyy tutustua lukemalla Krugmanin omaa tuotantoa, joka todennäköisesti ei avaudu ilman vähintään maisterintason taloustieteellistä koulutusta. Minä en valitettavasti näe oikotietä onneen, en tässä enkä oikein missään muussakaan asiassa. Jos joku tässä maailmassa ärsyttää, niin se on oletus, että tällaisia oikoteitä on olemassa. Brittiläiskanadalaisella kirjailijalla Malcolm Gladwellilla on minusta ainakin kertaluokka kohdallaan, kun hän väittää, että jonkin asian asiantuntijaksi tuleminen vaatii 10.000 tuntia harjoittelua (työajaksi käännettynä tuo on 1250 työpäivää eli suomalaisten noin 200 työpäivän vuositahdilla reilut kuusi vuotta täysipäiväistä työtä).

Kuinkahan monta tuntia mahdetaan vaatia siihen, että vastaavasti ymmärtää asiantuntijan argumentteja? Onko luku kuinka paljon alle tuon 10.000 tuntia?

Palaan Williamsoniin: miten hyvin mediassa onnistuttiin aikanaan kuvailemaan Oliver Williamsonin saavutuksia hänen saadessaan taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2009? Minun mielestäni tämä ei onnistunut alkuunkaan. Yritin itsekin kantaa korteni kekoon ETLAn nettikolumnissani, mutta näin muutama vuosi jälkeenpäin tuo teksti näyttäytyy tuskallisen yksinkertaistettuna, siitäkin huolimatta että se varmaan sitä ensimmäistä kertaa lukevalla näyttäytyy ennemminkin monimutkaisena.

Loppujen lopuksi kansantajuistaminen tekee oikeastaan omanlaisensa karhunpalveluksen: jos kerran argumentti voidaan esittää sivun mittaisena kertaheitolla lukijan ymmärrettävissä olevana tekstinä, niin mihinköhän tutkijan koulutusta ylipäänsä tarvitaan? Kieleni on tässä kohtaa vain puoliksi poskessa kiinni.