Oma valokuva
Tarkoitukseni on saada lukija pohtimaan ja kysymään kysymyksiä. Tämän takia esitän tarkoituksella yleiselle ymmärrykselle vastakkaisia argumentteja. Teemat valitsen sen mukaan, missä valtavirralle vastakkaiset argumentit ovat mielestäni perusteltuja ja yhteiskunnallisesti tärkeitä. Konsensus on mielestäni usein sekä harhaanjohtavaa että vaarallista. Vaarana on ”yksimielisyyden illuusio”, joka on valitettavan yleinen älyllisen epärehellisyyden muoto: ollaan samaa mieltä, mutta kukaan ei oikein kykene perustelemaan miksi, saati sitten että perusteluista oltaisiin yhtä mieltä. Blogikirjoitukseni kumpuavat omasta päivätyöstäni tutkijana ja opettajana. Toiset käsittelevät yritysten toimintaan liittyviä kysymyksiä liiketaloustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Toisissa taas käsittelen tieteen roolia yhteiskunnassa, jota pohdin ensisijaisesti tieteen käytäntöjen näkökulmasta -- siis siitä, millaista tiede on ihmisen harjoittamana toimintana. Monet teksteistäni heijastavat taustaani tilastotieteen soveltajana -- tilastollinen päättely on tärkein tutkimustyökaluni. Muokkaan toisinaan julkaistuja tekstejäkin uusien havaintojen tai saamani palautteen perusteella.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Erikoistuminen on aina riski

Julkisessa keskustelussa esitetään aika ajoin painokkaita mielipiteitä ja julistuksia siitä, kuinka tärkeää erikoistuminen on Suomen elinkeinopolitiikan ja ”kansallisen strategian” näkökulmasta. Erikoistumisargumentti menee jotakuinkin näin: koska Suomi on pieni maa, niin jotta se pysyisi tulevaisuudessakin kilpailukykyisenä, sen tulisi vahvasti erikoistua tietyille valituille toimialoille.

Uskon ymmärtäväni argumentin logiikan, mutta olen täysin eri mieltä sen premisseistä ja sitä kautta siis myös esitettyjen johtopäätösten mielekkyydestä.

[Sivuhuomautuksena todettakoon, että ajatus kokonaisesta kansakunnasta taloudellisena toimijana ei ole koskaan ollut minulle millään muotoa mielekäs: eihän Suomi tahdo tai tee yhtään mitään. Mutta jätän tämän pohtimisen tällä kertaa väliin ja keskityn ainoastaan erikoistumisen teemaan.]

Erikoistuminen tarkoittaa aina riskinottoa; erikoistuminen alati muuttuvassa maailmassa tarkoittaa aina erityisen suurta riskinottoa. Erikoistumisen edut tarvitsevat realisoituakseen aina suhteellisen vakaan toimintaympäristön. Tämä on todennettu lukuisissa empiirisissä organisaatioekologian tutkimuksissa jo 70-luvulta lähtien.

Suosittelen erikoistumisen faneille lyhyttä virtuaalista opintomatkaa Detroitin kaupunkiin Yhdysvaltoihin (luvut ovat vuodelta 2010, ellei toisin mainita):

1 - asukkaita reilut 700.000
2 - työttömyys 29%
3 - 33% elää köyhyysrajan alapuolella
4 - teollisuuden työpaikat puolittuneet (140.000->70.000) kymmenessä vuodessa
5 - vuoden 2009 budjetti $450 miljoonaa alijäämäinen
6 - Moody’s joukkovelkakirja -rating: Ba2 (eli ”junk”)
7 - aikuisväestöstä 47%:lla lukutaito on päivittäisiä arjen askareita ajatellen riittämätön (ns. ”functional illiteracy”)
8 - puolella yllämainituista lukutaidottomista on kuitenkin lukion päästötodistus (”high school diploma”), mikä kertonee jotain koulujärjestelmän tasosta.

Detroitin kaupunki ja enemmän tai vähemmän koko kaakkois-Michiganin alue on erikoistunut teolliseen tuotantoon, erityisesti autoteollisuuteen, joka eli kukoistuaikaa aina 60-luvulle asti, jolloin Detroit oli lähes kahdella miljoonalla asukkaallaan viiden suurimman amerikkalaisen kaupungin joukossa. Sen jälkeen alamäki on ollut huimaa, viimeiset 10 vuotta katastrofaalista. Erikoistumisen riskit ovat realisoituneet pahimmalla mahdollisella tavalla. Lopputulos on karmaiseva yhteiskunnallinen tragedia, jossa kärsijöiksi ovat joutuneet ensisijaisesti työssäkäyvät matala- ja keskituloiset.

Ovatkohan erikoistumista Suomessa ylistävät tahot koskaan vakavasti miettineet, mitkä tällaisten riskien realisoitumisen seuraamukset Suomessa olisivat? Mitä tapahtuu ja kuka kantaa vastuun, jos ”erikoistuneen Suomen” riskinotto johtaakin katastrofiin?

Erikoistumisen ylistämisessä kävellään suin päin sudenkuoppaan, josta olen kirjoittanut jo useaan otteeseen: valtio ei ole firma. Yritykset erikoistuvat, se on ymmärrettävää, mutta samaa logiikkaa ei missään nimessä saa soveltaa kansantalouden tasolla. Yrityksissä riskinotto on arkipäivää ja yksi liiketoimintastrategioiden kulmakiviä. Siihen osallistuminen on kuitenkin aina vapaaehtoista: ketään ei pakoteta ostamaan osakkeita, ketään ei pakoteta töihin riskejä ottavaan firmaan, ketään ei pakoteta kouluttautumaan riskialttiisiin ammatteihin tai korkean riskin toimialoille.

Kansantalouden tasolla erikoistumiseen pyrkiminen ja riskinotto on vastaavasti sekä arveluttavaa että epäoikeudenmukaista. Epäoikeudenmukaiseksi asian tekee se, että (a) riskinottoon osallistuminen ei olekaan enää vapaaehtoista ja (b) riskin realisoitumisen vaikutukset jakautuvat arveluttavalla tavalla, sillä ne, jotka kärsivät huonoina aikoina, eivät ole välttämättä ollenkaan samoja, jotka hyötyvät hyvinä aikoina.

Mutta: itse asiassa myös suuryrityksissä ylin konsernijohto monesti -- ja täysin ymmärrettävästi -- välttää liiketoiminnan riskejä hajauttamalla yrityksen toimintaa tavalla, joka ei ole osakkeenomistajille optimaalinen. Ilmiö on niin yleinen, että sille on oma nimikin: diversification discount. Reaalimaailman yritykset eivät olekaan niin erikoistuneita kuin niiden kuuluisi ”tehokkuuden logiikan” mukaan olla. Teemasta löytyy valtavasti tutkimuskirjallisuutta.

Jos vedetään hiukan mutkia suoriksi, niin voidaan todeta yritysjohdon diversifiointipäätösten olevan osakkeenomistajien näkökulmasta tarpeettomia: osakkeenomistajathan päättävät itse kuinka paljon yksittäisen yrityksen osakkeita salkkuunsa ostavat ja voivat siis halutessaan ihan itse hajauttaa sijoitusriskiä ostamalla osakkeita eri yrityksistä -- eivät he tarvitse tähän yritysjohdon apua.

Osakkeenomistajan logiikka on toki ymmärrettävä, mutta niin on yritysjohdonkin: yritysjohdon on huolehdittava myös yrityksen tulevaisuudesta; eiväthän osakkeenomistajat ole osakeyhtiön ainoa tärkeä sidosryhmä. Fiksut yritysjohtajat ymmärtävät erikoistumiseen liittyvän riskin. Olen tehnyt 18 vuotta yhteistyötä kymmenien tuotantoyksiköiden johtajien kanssa erinäisillä toimialoilla ja huomannut, että itse asiassa tehtaanjohtajat ymmärtävät erikoistumiseen liittyvät riskit erityisen hyvin -- jopa konsernijohtoa paremmin.

Samanlaista ymmärrystä erikoistumisen varjopuolista täytyy löytyä myös elinkeinopoliittisesta päätöksenteosta, tosin ainakin minun mielestäni vielä kahmalokaupalla enemmän kuin yritysmaailmasta. Tämän takia kaikkiin kannanottoihin ja vaatimuksiin ”Suomen erikoistumisesta” täytyy suhtautua hyvin kriittisesti.

Ja mitä tulee piintyneeseen hokemaan ”Suomi on pieni maa”, niin olen oikeastaan tässä kohtaa täysin eri mieltä: Suomi on itse asiassa kansantaloutena niin suuri, että sen tulevaisuutta ei voida laskea yksittäisten yritysten -- eikä edes toimialojen -- varaan. Jos tämä väite epäilyttää, niin jokainen voi tehdä omia laskelmia. Tässä pelinavaukseksi yksi mielestäni silmiä avaava ETLA:ssa joitain vuosia sitten tehty laskelma:

Jos bioteknologia kasvaisi Suomessa yhtä nopeasti kuin elektroniikkateollisuus aikanaan (mikä oli tunnetusti poikkeuksellisen nopeaa), niin siitä tulisi kansantaloudellisesti merkittävä aikaisintaan 30 vuoden kuluttua; metsäteollisuuden (vähemmän poikkeuksellisella) historiallisella kasvunopeudella 50 vuoden kuluttua.

(Laskelman lähde: keskustelu ETLATIETO Oy:n toimitusjohtaja Pekka Ylä-Anttilan kanssa, sekä teos Hermans, R. & M. Kulvik, 2005. Projected growth effects of the biotechnology industry in Finland: the fourth pillar of the economy? International Journal of Biotechnology 7: 269-287).

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Yrityksen kasvu ei luo työpaikkoja

Kasvuyritykset luovat työpaikkoja, yhteiskunnallista hyvinvointia ja verotuloja.

Tuttu virsi ja kasvuyrittäjyyden ylistys, joka on viimeksi kuultu -- sanasta sanaan -- Evli Pankin hallituksen puheenjohtajan Henrik Andersinin suusta (HS Mielipide 3.6.).

Jostain syystä Suomeen on pesiytynyt omituinen kritiikitön kasvuyrittäjyyden korostaminen. Esitetyistä mielipiteistä ei löydä etsimälläkään minkäänlaista kriittistä otetta, eikä itse asiassa edes analyyttista otetta kasvuyrittäjyyden tarkastelussa. Mielipiteet ovat lähinnä yllämainittujen hokemien toistamista.

Näille hokemille voisi hyvinkin viitata kintaalla, ellei niissä samalla poikkeuksetta vaadittaisi yhteiskunnan varojen osoittamista nimenomaan kasvuyrityksiin, sekä suorilla yritystuilla että epäsuorilla verokannustimilla. Henrik Andersin osasi sanoa, että ”kansainvälisten selvitysten mukaan” Suomessa kasvuyrityksiin täytyisi satsata vuosittain jopa 720 miljoonaa euroa. Mikä yhteiskunnan panos tästä summasta tulisi olla, siihen Andersin ei ottanut kantaa.

Yritystuet eivät saa oletusarvoisesti kuulua voittoa tavoittelevaan liiketoimintaan. Kuitenkin suomalaisista kasvuyrityksistä 50% on saanut jonkinlaista julkista tukea. Ja sikäli kuin itse julkista keskustelua olen seurannut, tätä tukea -- sekä suoraa että epäsuoraa -- ilmeisesti täytyisi merkittävästi lisätä. Kyllä me veronmaksajat ansaitsisimme mielestäni hiukan tarkempia ja uskottavia perusteluja sille, miksi tukia pitäisi lisätä.

Tukea saavat toki monet muutkin kuin kasvuyritykset, joten todettakoon kohtuuden nimissä, että kyllä kaikenlaisia yritystukia täytyy pitää oletusarvoisesti ongelmallisina.

Yrityksen kasvu ei tarkoita automaattisesti työpaikkojen lisääntymistä; olen sivunnut aihetta aikaisemmassa blogikirjoituksessani ja Talouselämän kolumnissa. Puhuin teemasta myös marraskuussa 2010 Ohjelmistoyrittäjien Kasvufoorumissa. Näihin aikaisempiin kannanottoihini on syytä lisätä se tärkeä Suomea koskeva tosiasia, että kasvuyritykset Suomessa syntyvät usein ns. osaamisintensiivisille aloille, joissa työntekijöiltä vaaditaan sekä suhteellisen korkeaa koulutusta että työkokemuksen mukanaan tuomaa asiantuntemusta. TEM:n 2011 Kasvuyrityskatsauksen mukaan suomalaisten kasvuyritysten työntekijöistä 52%:lla on ylempi korkeakoulututkinto. On itsestään selvää, että tällaiset työntekijät rekrytoidaan kasvuyrityksen palvelukseen useimmin muista yrityksistä eikä esimerkiksi työttömyyskortistosta. Toisin sanoen merkittävä osa kasvuyrityksiin rekrytoiduista on jo valmiiksi työllistynyt, ja lopuista valtaosa hyvin todennäköisesti työllistyisi muutenkin. Näitä osaajia rekrytoitaessa työpaikkoja siis oikeastaan katoaa (lähes) yhtä monta kuin niitä syntyy, minkä takia työllisyyden bruttovaikutuksien hokeminen argumenteissa on erittäin harhaanjohtavaa, jos halutaan puhua kansantaloudellisista vaikutuksista. Ja vielä paljon kriittisemmin on suhtauduttava siihen, tuleeko tällaiseen ”luovaan tuhoon” osoittaa yhteiskunnan varoja. Yksityinen raha on tietysti sitten aivan oma lukunsa, siihen en ota kantaa. Minua mietityttää ensisijaisesti se, millaisilla kriteereillä valitaan yritykset, joiden toimintaa tuetaan yhteiskunnan varoista; ja miksi voittoa tavoitteleville yrityksille ylipäänsä myönnetään yhteiskunnan varoja.

Yritysten kasvun nettovaikutusta työllisyyteen on erittäin vaikea arvioida, kun taas bruttovaikutuksia voi laskeskella hyvinkin helposti. Kuten ETLA:n Petri Rouvinen on osuvasti muistuttanut, yhteiskuntapolitiikan huomion tulee kuitenkin keskittyä ensisijaisesti netto- eikä bruttovaikutuksiin. Nettovaikutuksen arviointi vaatii järeää empiiristä otetta, jossa ei ainoastaan kysytä milloin ja kuinka paljon yritykset kasvavat, vaan myös miksi ja miten ne kasvavat. Näihin jälkimmäisiin kysymyksiin vastaaminen on kertaluokkaa haastavampaa, mikä selittänee sen, miksi ne ovat jääneet kasvuyrityksiä käsittelevässä kirjallisuudessa selvästi edellisten kysymysten varjoon (esim. McKelvie, A., & Wiklund, J. 2010. Advancing firm growth research: A focus on growth mode instead of growth rate. Entrepreneurship Theory and Practice, 34: 261-288).

Jostain syystä kasvuyrittäjyyden ylistäjät eivät tuo tarpeeksi avoimesti esille näitä haasteita, vaan puhuvat työllisyysvaikutuksesta ottamatta mitenkään huomioon sitä, mistä kasvuyritykset työntekijänsä rekrytoivat. Työtä tekemään täytyy kuitenkin aina löytää myös tekijä, ja mitä osaamisintensiivisemmästä työstä on kyse, sitä koulutetumpaa työntekijää tarvitaan, eli sitä enemmän myös yhteiskunta satsaa jo lähtökohtaisesti kasvuyrityksiin. Tämäkin tuppaa liian usein unohtumaan.

On myös tärkeää muistaa, että kasvuyrityksen määritelmäkin on loppujen lopuksi poliittinen. Suomessahan kasvuyritys määritellään hyvin yleisesti työntekijämäärän (eikä esimerkiksi liikevaihdon) kasvun mukaan, jolloin määritelmä on lähtökohtaisesti rähmällään työvoimaintensiivisten -- tai hienosti sanottuna ”tietointensiivisten” -- toimialojen suuntaan. Tämän määritelmän valossa ei liene yllätys, että kasvuyritykset Suomessa syntyvät ennemminkin palvelualoille kuin vaikkapa teollisuuteen. Määritelmä suosii myös hyvin pieniä yrityksiä, koska määritelmä perustuu työntekijämäärän nimenomaan prosentuaaliseen kasvuun. Se, että viisi henkeä työllistävä yritys työllistää yhden uuden työntekijän (kasvaa 20%) on hiukan eri asia kuin se, että sadan hengen yritys työllistää 20 uutta.

Mutta etenkin jos kasvuyrityksiin suunnataan yhteiskunnan varoja, niin pienten palveluyritysten suuntaan kumartamiselle täytyy antaa selvät perustelut. Itse en ainakaan ole nähnyt ensimmäistäkään uskottavaa perustelua. Sen me tiedämme, että poliittisten päätöksentekijöiden kyky poimia tulevaisuuden kannalta tärkeitä toimialoja on osoittautunut luokattoman huonoksi; esim. talousnobelisti Paul Krugman on kirjoittanut teemasta (Krugman, P. 1996. A country is not a company. Harvard Business Review, 74:1, 40-51). Yritysten kasvumahdollisuuksien parhaimmat ymmärtäjät ja asiantuntijat löytyvät yrityksistä eivätkä virkamieskunnasta tai akateemisesta maailmasta.

Kasvuyritykset ovat tärkeitä siinä missä muutkin yritykset. Mutta ovatko ne jotenkin erityisen tärkeitä tai tulevaisuuden kannalta kriittisiä, sitä on vaikea sanoa. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin se, että jos kasvuyritykset halutaan nostaa elinkeinopoliittiseen erityisasemaan, yltiöpositiivisten julistusten sijaan niiden kansantaloudellisia vaikutuksia täytyy alkaa tarkastella kriittisen analyyttisella otteella ja järeillä empiirisillä aineistoilla. Mielestäni tämänhetkisen tutkimuksen valossa tehdyt johtopäätökset ovat perustelemattoman optimistisia ja heijastavat ennemminkin poliittisia intohimoja kuin talouden realiteetteja.

Mistä suomalaiset tietointensiiviset kasvuyritykset rekrytoivat työntekijänsä? Tämän kysymyksen empiirinen käsittely työpaikkovirtoja tutkimalla olisi ensimmäinen ja erittäin tärkeä askel nettotyöllisyysvaikutusten arviointiin.