Oma valokuva
Tarkoitukseni on saada lukija pohtimaan ja kysymään kysymyksiä. Tämän takia esitän tarkoituksella yleiselle ymmärrykselle vastakkaisia argumentteja. Teemat valitsen sen mukaan, missä valtavirralle vastakkaiset argumentit ovat mielestäni perusteltuja ja yhteiskunnallisesti tärkeitä. Konsensus on mielestäni usein sekä harhaanjohtavaa että vaarallista. Vaarana on ”yksimielisyyden illuusio”, joka on valitettavan yleinen älyllisen epärehellisyyden muoto: ollaan samaa mieltä, mutta kukaan ei oikein kykene perustelemaan miksi, saati sitten että perusteluista oltaisiin yhtä mieltä. Blogikirjoitukseni kumpuavat omasta päivätyöstäni tutkijana ja opettajana. Toiset käsittelevät yritysten toimintaan liittyviä kysymyksiä liiketaloustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Toisissa taas käsittelen tieteen roolia yhteiskunnassa, jota pohdin ensisijaisesti tieteen käytäntöjen näkökulmasta -- siis siitä, millaista tiede on ihmisen harjoittamana toimintana. Monet teksteistäni heijastavat taustaani tilastotieteen soveltajana -- tilastollinen päättely on tärkein tutkimustyökaluni. Muokkaan toisinaan julkaistuja tekstejäkin uusien havaintojen tai saamani palautteen perusteella.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Kenen joukossa seisot?

- Oletko pitkä vai lyhyt?
- Oletko rikas vai köyhä?
- Oletko vanha vai nuori?
- Oletko maalta vai kaupungista?

Aika isolla pensselillä vedellään; arkipäiväisissä asioissa kategorisointi tuntuu jotenkin liian mustavalkoiselta.

Otetaanpa latinan kieli käyttöön:

- Oletko reduktionisti vai antireduktionisti?
- Oletko objektivisti vai subjektivisti?
- Onko tutkimusotteesi ideografinen vai nomoteettinen?
- Onko tutkimuksesi normatiivista vei deskriptiivistä?

Yli seitsemän tavua sisältävillä sivistyssanoilla saadaan kuulija nöyräksi. Tieteellisillä käsitteillä kategorisointi kuulostaa niin tieteelliseltä, että eihän se muuta voi olla.

Teesi: kategorisointi on tieteessä aivan yhtä tyhjänpäiväistä kuin kategorisointi arkipäiväisissä asioissa.

En ole koskaan havainnut kategorisoinnista olevan hyötyä: ajatusten, argumenttien ja tutkijoiden lokerointi ei vie tiedettä eteenpäin eikä auta meitä ymmärtämään mistä tieteessä on kyse. Yritin joskus vuosia sitten käydä opettamissani tutkijaseminaareissa opiskelijoiden kanssa läpi empiirisiä käsikirjoituksia erilaisilla lokerointiharjoituksilla: mitä ”ismiä” mikäkin artikkeli edustaa? Oliko tutkijan ontologinen premissi realismi vai konstruktivismi? Harjoitukset osoittautuivat eivät ainoastaan hyödyttömiksi vaan suorastaan harhaanjohtaviksi.

Tutkijan siunaus on se, että aina voi tarpeen vaatiessa muuttaa mieltänsä, jos joku lähestymistapa ei toimi -- ainoa asia, johon täytyy uskoa, on älyllinen rehellisyys.

Lokerointi näyttäytyy minulle nykyään lähinnä tiedepoliittisena retoriikkana, jonka päämääränä on jäsentää ja selvittää ”kenen joukoissa kukin seisoo”. Juoni on tämä: jos saamme Ketokiven määriteltyä tämäistiksi, niin voimme itse tuoisteina automaattisesti kyseenalaistaa ja tarvittaessa sivuuttaa kaikki Ketokiven esittämät argumentit. Halutessamme voimme myös kyseenalaistaa Ketokiven -- kuten muidenkin tämäistien -- motivaation: Mikä mahtaa olla heidän todellinen agendansa? Heidän käsityksensä tieteestä on varsin omituinen: kenen intressejä he oikeasti ajavat?

Kaikilla meillähän on loppujen lopuksi joku yksiselitteinen perimmäinen motivaatio ja vakaumus, joka heijastuu kaikessa toiminnassamme läpi elämämme.

Vai onko?

Mitä jos laittaisimme kaikki kategoriat syrjään ja tarkastelisimme ilman viittausta ensimmäiseenkään ”ismiin” tai ”ologiaan” sitä, kuinka tutkijat -- tai ketkä tahansa -- muotoilevat ja esittävät argumenttejaan. Kollegani Saku Mantereen kanssa kysymystä tutkiessamme päädyimme siihen, että argumenttien muotoilussa käytetyt tieteellisen päättelyn työkalut -- deduktio, induktio, abduktio -- eivät ole sidoksissa mihinkään ontologisiin tai epistemologisiin ”ismeihin”. Argumenttien ja päättelyn empiirinen analyysi osoittaa ennemminkin sen, että jokainen empiirinen tutkielma ja käsikirjoitus on ainutlaatuinen, ja se täytyy aina ymmärtää myös -- enemmän tai vähemmän -- sen omilla ehdoilla.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että kunnia hyvin tehdystä tutkimuksesta kuuluu tutkijalle itselleen, ei ”ismille” saati sitten tieteelle jonain abstraktina ideana. Tämä johtaa useissa aikaisemmissakin teksteissäni muodossa tai toisessa esittämääni ajatukseen: tiede ei ole millään muotoa toimija, toimijoita ovat yksittäiset tutkijat. Ja sikäli kuin ihminen on vajavainen ja rajoitteinen, niin samalla lailla on tiedekin.

Mielenkiintoinen havainto omasta tiedeyhteisöstäni on se, että kaikkein mielenkiintoisimpina pidetyt tutkimukset ovat esimerkiksi käytetyiltä menetelmiltään kaikki enemmän tai vähemmän poikkeuksellisia: niissä on ennemminkin rikottu sääntöjä kuin noudatettu niitä.

Itsenäisesti ajatteleva tutkija ei seiso kenenkään joukoissa. Amerikkalainen fyysikko Freeman Dyson kuvailee omaa kantaansa teoksessaan The Scientist as Rebel (2006):

[S]cience is not governed by the rules of Western philosophy or Western methodology. Insofar as I am a scientist, my vision of the universe is not reductionist or antireductionist. I have no use for Western isms of any kind.

Itsenäisesti ajatteleva tutkija ei hae oikeutusta ”ismeistä”. Niitä ei tarvita myöskään tutkijoiden käymissä debateissa yhtään mihinkään; vaikka niitä aina silloin tällöin käytetään, ne ovat minusta aina sotkeneet keskustelua enemmän kuin vieneet sitä eteenpäin. Niillä saa halutessaan myös aina epämukavalta tuntuvan keskustelun päätettyä tehokkaasti tavalla, jota itse kuvailisin lähinnä vellihousujen kompromissiksi: ”tässä on nyt ilmeisesti kyse siitä, että sinä olet realisti ja minä konstruktivisti”.

Mikä olisikaan parempi loppu tälle tekstille kuin Dysonin herkullinen anekdootti ”kuhnilaisuudesta” (viitaten tieteenfilosofi ja -historioitsija Thomas Kuhnin ”opetuslapsiin”):

[W]hen academic scholars engage in disputes, the disciples of each leader are more dogmatic than their leaders. I once attended a meeting of historians at which the disciples of Kuhn were presenting an extreme and exaggerated version of his views. Kuhn [who also attended the meeting] interrupted them by shouting from the back of the hall with overwhelming volume, ”One thing you people need to understand: I am not a Kuhnian”.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Fakta ei ole tieteellisen argumentin ydin

Faktat ovat merkityksettömiä -- niillä voi perustella aivan kaiken, mikä on hitusenkin totta.

Näin veisteli tv-historian suosituimman animaatiosarjan yksi päähenkilöistä Homer Simpson.

Seuraamme tieteen edistymistä pääasiassa tiedotusvälineistä (sekä tieteellisistä että ei-tieteellisistä), joissa raportoidaan uusimpia tutkimustuloksia. Omalla kohdallani raportoitujen tulosten ymmärrys jää usein tuskallisen keskeneräiseksi, koska tuloksia raportoidessa harvoin jos koskaan kerrotaan, mikä tutkijan keskeisin argumentti oli. Se että havaittiin X:n ja Y:n korreloivan on yhtä paljon argumentti kuin se, että minä kerron havainneeni juuri, että ulkona on neljä astetta pakkasta.

Tutkijan tehtävä ei ole faktojen luettelointi vaan argumenttien esittäminen. Fakta ei ole argumentti vaan parhaimmillaankin ainoastaan argumentin premissi, yksi sen raaka-aineista.

Argumentti ei synny esimerkiksi tilastollisen päättelyn (tai minkään päättelyn) tuloksena; tarvitaan paljon muutakin. Liian usein pääsee unohtumaan, että tieteellisten tulosten tulkinnassa sekä laajemmassa popularisoinnissa on kyse ensisijaisesti argumentoinnista ja retoriikasta (kehotan lukijaa välttämään retoriikan negatiivisia konnotaatioita; en kirjoita nyt retoriikasta negatiivisessa vaan oikeastaan positiivisessa mielessä).

Kuinka monta opintoviikkoa argumentointia ja retoriikkaa tutkijalla on tohtorintutkinnon suoritettuaan takana? Oma veikkaukseni: todennäköisesti nolla. Tohtorikoulutuksessa on minusta hiukan taipumus tehdä väitöskirjan tekijöistä käveleviä tietosanakirjoja: mitä enemmän asioita tietää ja muistaa, sen parempi.

Walter Weimer muistuttaa teoksessaan Notes on the Methodology of Scientific Research (1979), että tiede on yhteiskunnallisesti merkityksetöntä, ellei se jotenkin vaikuta toimintaamme. Mutta jotta se voisi vaikuttaa toimintaamme, meidän täytyy ymmärtää sitä, ja jotta ymmärtäisimme sitä, meidän täytyy antaa tuloksille tulkinta ja merkitys. Oma kokemukseni on, että erityisesti tilastollisia menetelmiä käyttävät tutkijat tarvitsevat paljon harjaantumista tulkintojen ja merkitysten antajina. Ymmärrys syntyy ainoastaan argumentoinnin ja retoriikan avulla, ei sillä, että yleisö hukutetaan faktoihin. Weimer (s. 79) tarkentaa:

The object of communication in science is always to educate the members of the research communities involved. [The scientist] instructs us in how to conceive the universe in which we find ourselves, and does so rhetorically because the claims of scientific theory can only be given support by argument… Hence, to state a fact is to argue for the warrant of the theory that necessitates it, and to teach others that it is a fact is to enjoin them to see reality as that theory commands one to see it. Whenever scientists communicate, even the most mundane and seemingly innocuous descriptions, they are persuading their audience, literally commanding them, to adopt their point of view.

Vapaa käännös olennaisesta: kun kuulet minkä tahansa tieteenalan tutkijan suusta seuraavaksi “tieteellisiä faktoja” -- olivat ne sitten numeroita tai kvalitatiivisia johtopäätöksiä --, sinun on tärkeää muistaa, että tutkija taivuttelee, suorastaan käskee sinua hyväksymään hänen valitsemansa näkökulman. Kun älykkyystutkija raportoi tilastollisia tuloksiaan, hän ”käskee” sinua hyväksymään ajatuksen, että älykkyys on numeerisesti mitattavissa. Hyvin usein hän ”käskee” sinua hyväksymään myös oletuksen, että ÄO:n nousu 110:stä 120:een on yhtä suuri kuin nousu 120:stä 130:een (monet tilastolliset älykkyystutkimukset olettavat ÄO:n ns. välimatka-asteikolla mitatuksi muuttujaksi).

Tutkija pyrkii vakuuttamaan konferenssiyleisönsä tai vertaisarviointiprosessissa käsikirjoitustaan arvioivat kollegansa tieteellisen argumentoinnin ja retoriikan keinoin. Kun muistelen itse satoja erinäisistä käsikirjoituksista vuosien saatossa antamiani arvoita, karkeasti noin puolessa tapauksista olen joutunut toteamaan jotain seuraavanlaista: ”aineisto näyttää olevan korkeatasoinen ja käytetyt tilastolliset menetelmät sopivia, mutta en valitettavasti ymmärrä, mikä käsikirjoituksen keskeisin argumentti on”. Yksi yleinen virheellinen tapa ajatella on se, että argumentti syntyy automaattisesti jonkin laskutoimituksen tai tilastollisen mallin estimoinnin kautta, ja että ”tulos puhuu puolestaan”. Olen täysin eri mieltä asiasta.

Ajatus siitä, että tieteellinen tietomme heijastaa ensisijaisesti jotain meistä ulkoista ja riippumatonta todellisuutta, josta tutkija jonkinlaisella puolueettomalla tieteellisellä työkalulla (esim. eliminatiivisella tai enumeratiivisella induktiolla) kerää tietoa, on idealisoitu ja siis virheellinen kuvaus tiedon synnystä tutkimuksen käytännöissä.

Weimer esittää varsin mielenkiintoisen tulkinnan sille, miksi tiedeyhteisöissä on ollut taipumus kiinnittää retoriikkaan ja argumentointiin vähemmän huomiota. Weimerin mukaan ajatus siitä, että retoriikka on olennainen osa myös tieteellistä toimintaa, liudentaa eroa tieteellisen ja ei-tieteellisen toiminnan välillä:

This conception of the domain and scope of rhetoric reintegrates science with other forms of human activity that have been heretofore purposely distantiated from it. But insofar as they instantiate rhetorical activity within the argumentative function of discourse and action, science, art, education, philosophy, even rational theology are all on a par. Although principled distinctions between such domains can easily be effected, they can no longer be distinguished because some are “merely” rhetorical and suasory rather than logical.

Jos ajatuksen uskaltaa viedä loppuun asti, niin monille ehkä jonkin verran kiusallinenkin johtopäätös on tämä: jokainen tutkijan esittämä fakta kertoo yhtä lailla argumentin esitttäjästä itsestään kuin se kertoo hänen tutkimuksensa kohteesta.

Mieleeni palautuu tv-sarjasta The Wire sanomalehden päätoimittajan tokaisu aamupalaverissa alaisilleen: tässä kaupungissa tapahtuu tänään miljoona asiaa, meidän tehtävämme on raportoida niistä seitsemän.

Tutkijat joutuvat tekemään aivan samalla lailla valintoja.

Kun lukee aivan uusinta tieteenfilosofista kirjallisuutta (vuodesta 1980 eteenpäin), niin näyttäisi siltä, että jonkinlainen ”uusi valistuksen aika” on tullut: tiedettä ei enää idealisoida ja romantisoida, vaan sitä on alettu tarkastella kriittisesti ja avoimesti, myös empiirisin menetelmin. Kyllä, meillä on mielestäni ollut (ja on yhä) perustelemattoman idealisoitu kuva tieteestä ja sen harjoittamisesta. Empiirinen ote on siinä mielessä erittäin tervetullut, että alamme pikkuhiljaa ymmärtää tiedettä myös ihmisen harjoittamana toimintana. Pidän tätä noin 30 vuotta sitten tapahtunutta tieteenfilosofian ns. ”naturalistista käännettä” erittäin tervetulleena.

Lisätietoa janoavalle voin suositella varauksetta seuraavia teoksia:

Knorr Cetina, K. 1999. Epistemic Cultures: How the Sciences Make Knowledge. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Latour, B. 1999. Pandora's Hope: Essays on the Reality of Science Studies. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Latour, B., & Woolgar, S. 1986. Laboratory Life: The Construction of Scientific Facts (2nd ed.). Princeton, NJ: Princeton University Press.

Lipton, P. 2004. Inference to the Best Explanation. London: Routledge.

Longino, H. E. 1990. Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton, N. J.: Princeton University Press.

Longino, H. E. 2002. The Fate of Knowledge. Princeton, N. J.: Princeton University Press.

Longino, H. E., & Waters, C. K. (Eds.). 2006. Scientific Pluralism (Minnesota Studies in the Philosophy of Science, Volume XIX). Minneapolis: University of Minnesota Press.

Toulmin, S. E. 2003. The Uses of Argument (Updated ed.). Cambridge: Cambridge University Press.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Iloisen dadaistin puolustuspuhe

Palaan Paul Feyerabendin ajatuksiin.

Feyerabend lienee suomalaisissa ympyröissä suhteellisen tuntematon filosofi. Tieteenfilosofi Ilkka Niiniluoto kuvailee Feyerabendia ”tieteenfilosofian kauhukakaraksi, joka iloisen dadaismin hengessä on ravistellut tieteen juhlallisia pilareita” (Niiniluoto, 2003, Totuuden rakastaminen, s. 268).

Seuraavassa vastapainoksi muutama minun mielestäni varteenotettava fakta:

I - Stanford Encyclopedia of Philosophy kuvaa Feyerabendia yhdeksi 1900-luvun kuuluisimmista tieteenfilosofeista. On huomionarvoista, että SEP käyttää nimenomaan nimitystä tieteenfilosofi, eikä esimerkiksi tieteensosiologi tai tieteenhistorioitsija.

II - 1950-luvun alussa Karl Popper pyysi Feyerabendia kääntämään yhden Popperin keskeisimmistä teoksista Open Society and Its Enemies saksan kielelle; jonkinlaista luottoa kauhukakaran kykyihin ilmeisesti löytyi. Feyerabend oli myös Imre Lakatosin hyvä ystävä. Feyerabend kirjoitti Against Methodin erityisesti Lakatosin rohkaisemana; Lakatos lupasi kirjoittaa teokselle vastineen.

III - Lee Smolin -- ansioitunut amerikkalainen teoreettinen fyysikko -- kirjoittaa 1980-luvun alun tapaamisistaan Feyerabendin kanssa seuraavaa (teoksessa The Trouble with Physics, 2006, s. 292):

I was surprised to find that he knew quite a lot of contemporary physics. He wasn't antiscience, as some of my professors at Harvard had intimated he would be. It was clear that he loved physics, and he was more conversant with the technicalities than most philosophers I had met.

Tuo kääntää monet Feyerabendista filosofipiireissä kiertäneet huhut ja tulkinnat suorastaan päälaelleen; Feyerabend rakasti fysiikkaa!

Niiniluodon tulkinta vaatinee siis hiukan tarkennuksia. Ensimmäinen kysymys, joka minulle herää, on: mitähän Feyerabend oikeasti ”ravisteli”? Ei ehkä niinkään tiedettä kuin normatiivista tieteenfilosofiaa, joka Feyerabendin mielestä ei juurikaan osoittanut ymmärrystä tieteen käytännöistä. Feyerabend piikitteli omaelämäkerrassaan, että filosofit eivät ymmärrä tiedettä, elleivät ensin käännä kaikkia käsitteitä latinan kielelle; ja edelleen:

”We are making a logical point,” the philosophers would say when the distance between their principles and the real world became rather obvious (Killing Time: The Autobiography of Paul Feyerabend, 1995, s. 142).

Feyerabendin kuuluisin teos lienee Against Method (AM), jonka tarpeettoman kuuluisaan ja poikkeuksetta väärinymmärrettyyn (tästä lisää aikaisemmassa kirjoituksessani) anarkistin tunnuslauseeseen -- ”anything goes” -- päättyvän ensimmäisen luvun luettuaan on tietysti helppoa pitää teosta ja koko miestä, no, vaikka nyt sitten iloisena dadaistina.

Minua AM puhuttelee, koska se osoittaa tieteenfilosofille sangen harvinaista kykyä ymmärtää yhteiskunnallista kontekstia, jossa tiedettä harjoitetaan. Tiede ei ole itseään toteuttava ja korjaava yhteiskunnasta irrallinen olio, jota tieteentekijät palvelevat sen omilla ehdoilla ja rakkaudesta sen periaatteita kohtaan. Jos nämä ovat niitä ”tieteen juhlallisia pilareita”, niin eikö ole aivan perusteltua kysyä: mitä nuo pilarit tässä meidän maailmassamme oikein kannattelevat?

Ja jos Smolinin sanoihin on uskominen, niin Feyerabend näytti myös ymmärtävän tiedettä -- mikä lisää minun silmissäni aina tieteenfilosofin uskottavuutta.

Erityisenä osoituksena syvällisestä ymmärryksestä pidän seuraavaa Feyerabendin ajatusta:

The objection that citizens do not have the expertise to judge scientific matters overlooks the fact that important problems often lie across the boundaries of various sciences so that scientists within these sciences don’t have the needed expertise either. The competence of the general public could be vastly improved by an education that exposes expert fallibility instead of acting as if it did not exist (AM, 3. laitos, s. 251).

Elävän elämän ongelmat eivät kuulu yksittäisten tieteenalojen hallinnonalaan!

Tämä huomio on ymmärrettävästi erittäin kiusallinen ajatus kaikille asiantuntijoille tieteenalasta riippumatta -- myös itselleni. Tarkastelemme tutkimuskohteitamme erikoisalojemme ehdoilla ja niinsanotusti ”otamme ilmiöt haltuun”.

Kuka saa päättää siitä, mistä masennuksessa ja yleisemmin mielialahäiriöissä on kyse? Kenelle myönnetään yhteiskunnan varoja masennuksen tutkimiseen? Psykiatreille? Aivotutkijoille? Geenitutkijoille?

Kuka on oikea asiantuntija hoitamaan lonkassa tuntuvaa epämääräistä kipua? Ortopedian erikoislääkärikö? Ei ole toiminut ainakaan minun kohdallani. Muistan noin neljän vuoden takaa itsevarmuutta uhkuvan nuoren erikoislääkärin, joka jutteli kanssani vastaanotolla 15 minuuttia, iski lonkkaani kortisonipiikin ja julisti, että kipu poistuu tällä eikä tule takaisin -- hänellä oli selvästi ”ilmiö hallussa”. Ongelma vain on se, että kortisonipiikki ei auttanut ollenkaan. Noin kuukautta myöhemmin kävin vanhemman, kokeneemman ja hiukan maltillisemman erikoislääkärin vastaanotolla. Hän osasi sanoa, että kortisonipiikki oli pistetty väärään paikkaan. Hän antoi uuden piikin, tällä kertaa ”oikeaan” paikkaan -- ei minkäänlaista apua.

Julkiseen keskusteluun osallistutaan monesti julistamalla, että tarkasteltava ilmiö kuuluu oman erikoisalamme hallinnon piiriin, ja että tavalliset sukankuluttajat eivät voi ymmärtää ilman meidän apuamme, mistä ilmiössä on kyse. Tulemme mielellämme sopivaa korvausta vastaan luennoimaan aiheesta erinäisiin seminaareihin. Mitä kapeampi ja teknisempi erityisala, sitä helpompi sitä on suojella ulkopuolisilta. Käsitteiden ja argumenttien kääntäminen latinan kielelle tai vaikkapa robust maximum likelihood -estimaattorilla estimoitavaksi autoregressiiviseksi ristiviivemalliksi on oiva apuväline.

Kuinka vaikutusvaltaiseen asemaan sitä mahtaakaan päästä, jos saa muut vakuuttuneeksi vaikkapa siitä, että ilmastonmuutos kuuluu juuri oman tieteenalan hallinnon piiriin? Tai että kansallisvaltio on ikäänkuin valtavan suuri osakeyhtiö, ”Oy Suomi Ab”? Siinä saadaan kertaheitolla haltuun kokonainen kansakunta, vaikka koko planeetta!

Oikeastaan ainoa Feyerabendin teoksista löytämäni kritiikki itse tieteen harjoittamista kohtaan kohdistuu juuri tällaiseen suuruudenhulluuteen:

This, incidentally, is a rather widespread feature of ’progress’: some people move ahead a few inches in a narrow field. They assume that their ’progress’ covers a much wider area. They support this assumption with an account of the opposition that is heavily biased and shows a great deal of ignorance. The ignorance is soon regarded as knowledge and handed on, authoritatively, from teacher to pupil to grandpupil. And so intellectual midgets can pose as giants and give the impression that they have superseded the real giants of the past (Science in a Free Society, 1978, s. 217).

”Historian todellisilla jättiläisillä” Feyerabend tarkoittanee ensisijaisesti Aristotelestä.

Feyerabendin osuvasti kuvailema suuruudenhulluus on mielestäni keskeisin tieteen harjoittamiseen liittyvä ongelma, ja erityisen vahvana esiintyessään se tekee tieteen harjoittamisesta ensisijaisesti poliittista toimintaa.

Nöyryys on tiedeyhteisöissä aika paljon harvinaisempaa valuuttaa kuin toivoisi.