Oma valokuva
Tarkoitukseni on saada lukija pohtimaan ja kysymään kysymyksiä. Tämän takia esitän tarkoituksella yleiselle ymmärrykselle vastakkaisia argumentteja. Teemat valitsen sen mukaan, missä valtavirralle vastakkaiset argumentit ovat mielestäni perusteltuja ja yhteiskunnallisesti tärkeitä. Konsensus on mielestäni usein sekä harhaanjohtavaa että vaarallista. Vaarana on ”yksimielisyyden illuusio”, joka on valitettavan yleinen älyllisen epärehellisyyden muoto: ollaan samaa mieltä, mutta kukaan ei oikein kykene perustelemaan miksi, saati sitten että perusteluista oltaisiin yhtä mieltä. Blogikirjoitukseni kumpuavat omasta päivätyöstäni tutkijana ja opettajana. Toiset käsittelevät yritysten toimintaan liittyviä kysymyksiä liiketaloustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Toisissa taas käsittelen tieteen roolia yhteiskunnassa, jota pohdin ensisijaisesti tieteen käytäntöjen näkökulmasta -- siis siitä, millaista tiede on ihmisen harjoittamana toimintana. Monet teksteistäni heijastavat taustaani tilastotieteen soveltajana -- tilastollinen päättely on tärkein tutkimustyökaluni. Muokkaan toisinaan julkaistuja tekstejäkin uusien havaintojen tai saamani palautteen perusteella.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Kuka on ”tieteen harjoittamisen” asiantuntija?

Yksinkertainen kysymys, vastaus on julmetun monimutkainen. Kysymyksen käsittelyn on pakko alkaa määrittelemällä mitä tieteen harjoittamisella tarkoitetaan; taitaa mennä itse asiassa tämä ensimmäinen teksti teeman pohdinnasta jo ainoastaan tuohon.

Tieteen harjoittamisella voidaan tarkoittaa ainakin viittä eri asiaa:

I. Yleistä tieteenfilosofista pohdintaa tiedon ja tieteen luonteesta. Suurin osa itseään tieteenfilosofeiksi kutsuvista kuuluu minun mielestäni ensisijaisesti tähän kategoriaan: tämän kategorian tieteenharjoittajia ovat filosofit, jotka keskustelevat tieteestä keskenään omissa diskursseissaan, pohtien esimerkiksi induktion ongelmaa tai Hempelin hypoteettis-deduktiivista menetelmää. Harvat tieteenfilosofit näyttävät tuntevan tieteen harjoittamista missään muussa kuin tässä mielessä; tieteen harjoittaminen on heille tieteenfilosofian harjoittamista.

II. Tieteenfilosofista pohdintaa jostain yksittäisestä tieteenalasta; esimerkkinä vaikkapa taloustieteen filosofia. Jotkut tieteenfilosofit ovat perehtyneet ensisijaisesti yksittäisten tieteenalojen tutkimuskirjallisuuteen ja tarkastelevat sitä filosofisen analyysin keinoin. Taloustieteen filosofiassa pohditaan esimerkiksi rationaalisuuden olettamusta mikrotaloustieteen teorioissa. Ensimmäisenä suomalaisista tämän kategorian tieteenharjoittajista tulee mieleen Uskali Mäki.

III. Tietyllä tieteenalalla tutkimusta tekevien tutkijoiden harjoittamaa tieteellistä retoriikkaa, eli tieteellisten tekstien kirjoittamista ja julkaisua vertaisarvioiduissa akateemisissa ja tieteellisissä julkaisuissa. Näissä julkaisuissa esitellään tutkimuksen tuloksia ja argumentteja tieteellisen retoriikan keinoin. Tähän kategoriaan kuuluvat kaikki tieteellistä tekstiä julkaisevat tutkijat. Kategorian II filosofit analysoivat usein tämän kategorian tieteenharjoittajien tuottamaa tieteellistä kirjallisuutta.

IV. Tieteellisen tutkimuksen tekemistä ”kädet savessa”: kerätään ja analysoidaan aineistoa, jonka jälkeen tehdään johtopäätöksiä siitä, millaisena tarkasteltava ilmiö tutkijalle näyttäytyy. Tämä ei ole ollenkaan sama asia kuin III, mutta tästä lisää seuraavassa tekstissä; teeman käsittely vaatii laajempaa analyysia.

V. Jotkut meistä pohtivat ja tutkivat masennuksen olemusta; he kuuluvat kategoriaan IV. Oman kategoriansa ansaitsevat masentuneita hoitavista erityisesti ne (esim. kliiniset psykiatrit), joiden työhön kuuluu tutkimustiedon soveltaminen käytäntöön. Tähän viidenteen kategoriaan kuuluvat myös monet insinööritieteiden edustajat.

Minä en tunne miltään tieteenalalta yhtään tieteenharjoittajaa, jolla olisi näistä viidestä kategoriasta varteenotettavaa asiantuntemusta useammassa kuin kahdessa. Tämän takia yleisen tason keskustelu tieteen harjoittamisesta on hankalaa ja väittely lähinnä omaa näkökulmaa julistavaa ja puolustavaa asemasotaa.

Kaikkein tärkein huomio on se, että näitä kategorioita hallitsevat täysin omat sääntönsä, periaatteensa ja konventionsa siitä, millaisia kriteerejä esimerkiksi tieteelliselle päättelylle ja selittämiselle asetetaan. Ja tietysti esim. jo neloskategorialla on oma alakategoria jokaiselle tieteenalalle, joilla jokaisella on omat sääntönsä.

Tieteenfilosofeista erityisesti Paul Feyerabend osoitti syvällistä näkemystä näistä tieteenharjoittamisen monista kasvoista. Hänen lähes poikkeuksetta (ja ilmeisesti tahallaan) väärinymmärretty ”anarkistin tunnuslauseeksikin” parjattu ”anything goes” (teoksessa Against Method) oli juurikin filosofin muistutus siitä, että tieteestä on hyödytöntä yrittää puhua ns. yleisellä tasolla: normatiiviset tieteenfilosofian ihanteet (I) eivät juuri millään muotoa esiinny ruohonjuuritasolla tiedettä harjoitettaessa (IV ja V).

Toisin kuin monesti oletetaan, ”anything goes” ei ollut Feyerabendille mikään pyhä periaate tai sääntö:

”anything goes” is not a ”principle” I hold – I do not think that ”principles” can be used and fruitfully discussed outside the concrete research situation they are supposed to affect (Against Method, esipuhe kirjan 2. laitokseen).

”Anything goes” tarkoittaa ainakin minun tulkintani mukaan ennemminkin sitä, että jos malttaa ja kykenee tutustumaan kiihkottomasti, romantisoimatta ja syvällisesti tieteen ruohonjuuritason käytäntöihin, niin ei siinä rehellinen tarkkailija juuri muuta voi todeta kuin että tieteeksi näyttää kelpaavan -- kontekstista riippuen -- melkein mikä tahansa! ”Anything goes” ei ole ohje tai periaate vaan ennemminkin havainto.

Feyerabend ei oikeastaan kritisoinut tiedettä, vaan ensisijaisesti normatiivista tieteenfilosofiaa, joka ei hänen mielestään osoittanut juurikaan ymmärrystä tieteen harjoittamisesta muussa kuin tieteenfilosofisessa mielessä.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Käsitteet eivät määrittele itse itseään

Kasvufoorumissa 9.11. pitämäni esitys ja sitä seurannut keskustelu palauttivat mieleeni käsitteiden selvän määrittelyn tärkeyden. Joskus ihan peruskäsitteetkin on hyödyllistä käydä läpi, siitäkin huolimatta että pelkää loukkaavansa yleisönsä älykkyyttä. Tämä on tärkeää jo siitäkin syystä, että jo tiedeyhteisön sisällä (esimerkiksi taloustieteilijöiden ja yritystutkijoiden kesken) käsitteiden määrittelyssä on paljon eroja. Sama pätee niinkin teknisiin aloihin kuin tilastotieteeseen: tilastollisten käsitteiden käyttö psykometrian, ekonometrian ja tilastomatematiikan kirjallisuudessa on yllättäen kaikkea muuta kuin yhdenmukaista; vertaa vaikkapa mittausvirheen käsittelyä psykometrian vs. ekonometrian teksteissä.

On vaarallista olettaa, että määritelmät voidaan olettaa yleisesti ymmärretyiksi. Kasvufoorumissa havahduin siihen, että jo käsite yrittäjä on yllättäen moniselitteinen: jotkut pitävät minua yrittäjänä, toiset ”ainoastaan” ammatinharjoittajana. Itse katson olevani yrittäjä: luon itse oman liikevaihtoni ja kannan täysin liikevaihdon volatiliteetista kumpuavan yrittäjäriskin.

Jos joku on eri mieltä, niin arvaan syyksi sen, että hänen mielestään yrittäjyyteen sisältyy voiton ja kasvun tavoittelu sekä muiden työllistäminen. Minun käyttämäni sanakirjan mukaan nämä kaikki voivat liittyä yrittäjätoimintaan, mutta eivät kuitenkaan kuulu itse käsitteen määritelmään.

Eniten Kasvufoorumin keskustelu pisti pohtimaan strategian ja kilpailukyvyn käsitteitä, niitä kun käytetään niin monessa yhteydessä ja niin monella analyysin tasolla, että niiden merkitys on vesittynyt. Sama vesittyminen on tapahtunut monille strategiakirjallisuuden käsitteille, joita on alettu soveltaa mielivaltaisesti sinne sun tänne: vielä 20 vuotta sitten mielestäni erittäin käyttökelpoinen käsite ydinkompetenssi (engl. core competence) on tänä päivänä lähinnä kirosana. 20 vuotta sitten käsite avasi mielenkiintoisen uuden näkökulman konsernitason diversifiointistrategioihin. Tänä päivänä mikä tahansa kyky on automaattisesti ydinkompetenssi ja ydinkompetensseista puhuminen pääasiassa tautologista: keskitytään ”ytimeen” ja muu ulkoistetaan; ”ytimeksi” määritellään se, mitä ei ole ulkoistettu.

Eniten hämmennystä itselleni aiheuttaa ajatus, että kansakunnilla on strategioita ja että kansakunnat kilpailevat. Käsitteen ”Oy Suomi Ab” käyttö pitäisi kieltää lailla. Suomi ei ole firma!

Mitä ihmettä ”Suomen kilpailukyky” tarkoittaa? Kenen kanssa Suomi oikein kilpailee ja mistä?

Kysymys on aiheellinen, sillä erityisesti 10 viime vuoden aikana tehty yritysten strategioita käsittelevä tutkimus osoittaa, että kilpailun analysointi yritystasollakin -- ja jopa liiketoimintayksikön tasolla! -- on liian abstrakti. Ei ole siis mielekästä ajatella, että esim. Finnair kilpailee SAS:n ja Lufthansan kanssa, Nokia Applen kanssa tai GM Toyotan kanssa. Todellinen kilpailuasetelma löytyy vasta ruohonjuuritasolta. Kenen kanssa konepajakonserni Metso kilpailee? Riippuu täysin liiketoiminta-alueesta, yksittäisistä tuotteista ja maantieteellisestä sijainnista: kaivosmurskaimet latinalaisessa Amerikassa ja voimalaitosautomaatio Pohjoismaissa ovat kilpailutilanteeltaan aivan erilaisia.

Jos haluamme aidosti ymmärtää ja analysoida kilpailukykyä, analyysi täytyy viedä ruohonjuuritasolle. Erityisesti tämän takia ajatus kansakuntien kilpailusta särähtää minun korvaani.

Ekonomisteilla on tietysti oma käsitteistönsä ja määritelmänsä. Mutta heidänkin kantansa käsitteeseen kansakunnan kilpailukyky on polarisoitunut. Talousnobelisti Paul Krugman pitää kansakunnan kilpailukyvystä puhumista ymmärrettävänä mutta itse käsitettä sisällöllisesti absurdina (1994, Foreign Affairs, vol. 73, no. 2):

The competitive metaphor -- the image of countries competing with each other in world markets in the same way that corporations do -- derives much of its attractiveness from its seeming comprehensibility. Tell a group of businessmen that a country is like a corporation, and you give them the comfort of feeling that they already understand the basics... But... competitiveness is a meaningless word when applied to national economies. And the obsession with competitiveness is both wrong and dangerous.

Jotkut ekonomistit puolustautuvat määrittelemällä kansantalouden kilpailukyvyn kyvyksi tuottaa kansalaisille hyvinvointia. Hyvinvoinnin tuottamisessa ei tietenkään ole yhtään mitään vikaa, mutta miksei puhuta asioista niiden oikeilla nimillä? Hyvinvointi on hyvinvointia, ei kilpailukykyä. Miksi luoda tieten tahtoen sekaannusta keksimällä etabloiduille käsitteille uusia määritelmiä?

World Economic Forum laskee erilaisia kansakuntien kilpailukykyindeksejä. Mutta mikä on näiden ”kansantalouksien kauneuskilpailujen” hyöty? Arvostamani ETLAn ekonomisti Petri Rouvinen on tarkastellut esimerkiksi WEF:n kilpailukykyindeksiä: sen kyky ennustaa tulevaisuuden talouskasvua ei ole rajallinen eikä edes heikko, vaan täysin olematon: indeksillä ei ole minkäänlaista yhteyttä tulevaan kehitykseen (Rouvinen, 2005, teoksessa Mistä talouskasvu syntyy?). Indekseistä puhuminen on klassista ”peruutuspeiliin tuijottamista”.

Ja minkälainen sekasotku onkaan saatu aikaan sillä, että käsitteitä tuottavuus ja kannattavuus käytetään monesti käytännössä toistensa synonyymeina, kun ne tarkoittavat aivan eri asioita? Sama pätee käsitteisiin kilpailuetu ja kannattavuus: kilpailuetu on sitä, että yrityksen tuotteet ja palvelut menestyvät kilpailijoita paremmin. Mutta kilpailuedun hyöty ei todellakaan päädy automaattisesti yrityksen hyödyksi: yritys (tarkoitan osakkeenomistajia) saa sen, mitä jää jäljelle sen jälkeen, kun kaikki muut vaikutusvaltaiset sidosryhmät ovat vieneet omat palansa kakusta. Hyvin vaikutusvaltaiset sidosryhmät saattavat neuvotella itselleen hyvinkin suuren osan syntyneestä lisäarvosta.

Esimerkiksi Freeman & Medoff (1984) havaitsivat USA:n autoteollisuutta tutkiessaan, että autonvalmistajien tuottama taloudellinen lisäarvo päätyi pääasiassa ylimmän johdon ja ammattiyhdistysten taskuihin, ei omistajille. Tämä on tärkeä muistutus siitä, että liikevoitto on ensisijaisesti poliittinen käsite: yrityksen tuloslaskelman viimeiselle riville päätyvä summa on poliittisen kädenväännön tulos, ei indikaattori yrityksen toiminnan taloudellisesta tehokkuudesta.

Akateemista tutkimusta haukutaan monista asioista -- monesti ihan syystäkin. Yksi asia, joka voitaisiin kuitenkin oppia, on käsitteiden määrittelyn tärkeys ja analyyttinen ote erilaisten ilmiöiden ymmärtämiseen ja niistä keskustelemiseen. Jos joku haluaa kritisoida ”tuottavan tehtaan” sulkemista, niin se hänelle suotakoon, varsinkin jos argumentin esittäjä lyö numeroita pöytään ja argumentin logiikka kestää kriittistä tarkastelua. Mutta jos hutut ja vellit ovat jo lähtökuopissa sekaisin ja argumentin esittäjä puhuukin virheellisesti ”kannattavista tehtaista”, niin mikä mahtaa olla argumentin esittäjän motiivi ja miksi häntä pitäisi jäädä kuuntelemaan?

tiistai 9. marraskuuta 2010

Yrityksellä ei ole päämäärää

Toisin kuin yksilöillä, yrityksillä ei ole päämääriä. Tämä lukuisissa tutkimuksissa havaittu fakta aiheuttaa tavalla tai toisella päänsärkyä kaikille yrityksen työntekijöille, ylin johto mukaanlukien.

Yrityksen tulee tuottaa voittoa omistajille on osakeyhtiölaista tuttu hokema. Se on kuitenkin varsin häilyvä normi, josta ei ole toiminnan ohjenuoraksi: vähänkään epävarmassa päätöksentekotilanteessa johtajan kyky optimoida (maksimoida) on olematon. Johtajalle vielä kertaluokkaa kovempi haaste kuin optimin löytäminen on kaikkien yrityksen työntekijöiden houkuttelu optimointitalkoisiin. Ajatus voiton maksimoinnista on absurdi jo pelkästään siitä syystä, että kaikki työntekijöille -- myös ylimmälle johdolle -- maksettavat palkat ja palkkiot ovat yrityksen voittoa pienentäviä kuluja. Toimitusjohtajalle ensimmäinen looginen askel voiton maksimoinnissa olisi siis oman palkkansa minimointi. Sama pätee omaan yritykseeni: se, kuinka paljon voittoa yritykseni tekee riippuu täysin siitä, kuinka paljon maksan itselleni palkkaa. Liikevoitto on siis minun yritykseni tapauksessa täysin fiktiivinen käsite.

Yrityksen toiminnan tuottama taloudellinen lisäarvo ei ole sama asia kuin yrityksen liikevoitto.

Yrityksemme tavoitteena on... -- siinä toinen yleinen ja varsin kummallinen hokema. Yritys ei ole toimija: yritys ei halua mitään eikä tee mitään. Yritys on tarkoituksenmukaisinta ymmärtää juridiseksi fiktioksi (engl. legal fiction), jonka piirissä intresseiltään hyvin erilaiset yksilöt ja ryhmät toimivat ja hyötyvät; jotkut toimeentulon, toiset osinkojen, kolmannet tuotteiden ja palvelujen muodossa. Yritys ei ole olemassa ensisijaisesti osakkeenomistajia varten, väitettiin osakeyhtiölaissa mitä tahansa. Periaate osakkeenomistajan ensisijaisuudesta lienee muinaisjäänne 1900-luvun alkupuoliskolta ja konteksteista, joissa taloudellinen pääoma oli keskeistä pääomaa lisäarvon tuottamisessa. Sitä paitsi osakeyhtiölaissa todetaan yksiselitteisesti, että laki ei velvoita voiton tavoitteluun: "Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin" (Osakeyhtiölaki, 1. luku, 5§).

Apple, F-Secure, Google, Microsoft, Nokia, Reaktor... Taloudellinen pääoma on varmasti tärkeää mutta tuskin keskeisintä näille yrityksille. Erityisesti tällaisissa yrityksissä työntekijöistä tulee taloudellisen menestymisen kannalta kriittinen sidosryhmä, jolla ei ole pelkästään omia intressejä vaan myös vaikutusvaltaa. Työntekijät saattavat myös etsiä työstään laajempaa merkitystä ja mielekkyyttä kuin pelkkä toimeentulo. Ja vaikka he tavoittelisivatkin vain taloudellista etua, he kilpailevat osakkaiden kanssa samasta lisäarvosta ja taloudellisesta hyödystä. Tuotettu lisäarvo ei todellakaan päädy automaattisesti osakkeenomistajien hyödyksi -- sanottiin osakeyhtiölaissa mitä tahansa.

Mitä tapahtuikaan kuuluisan TV-animaatiosarja Simpsoneiden tapauksessa? Sarjan hahmoille äänensä antaneet näyttelijät vaativat seuraavanlaisia palkankorotuksia (per yksi 20 minuutin jakso Simpsoneita):

1998: $30.000 -> $125.000
2004: $125.000 -> $360.000
2008: $360.000 -> $400.000

Näyttelijät tiesivät, että sarjan tuottajan olisi käytännössä mahdotonta korvata heidän tutuksi tulleita ainutlaatuisia ääniään uusilla; jotkut näyttelijät (esim. Dan Castellaneta ja Harry Shearer) itse asiassa antoivat äänensä usealle, jopa kymmenelle eri hahmolle. FOX Broadcasting Company:llä ei ollut juurikaan muuta vaihtoehtoa kuin suostua kaikkiin näistä vaatimuksista; siitäkin huolimatta, että kaikki palkankorotukset ovat pois yhtiön liikevoitosta.

Hätäisimmät tietysti ehtivät syyttää näyttelijöitä ahneudesta. Mutta olisiko heidän todellakin pitänyt luopua Simpsoneiden synnyttämän taloudellisen lisäarvon tuotoista FOX:in hyväksi ja tyytyä ainoastaan kohtuulliseen urakkapalkkaan? Kuka määrittelee sen, mikä on kohtuullista? FOX:in omistajat ja sen ylin johto saavat olla ahneita mutta sen työntekijät eivät? Millähän tällainen periaate perusteltaisiin? Eikö työntekijöillä ole oikeus neuvotella itselleen palkkansa lisäksi myös osa liikevoitosta? No, kysymys on siinä mielessä merkityksetön, että vaikutusvaltaiset työntekijät neuvottelevat itselleen suuremman osan lisäarvosta, piste. Näyttelijät ajoivat omaa etuaan, se on selvä. Mutta olivatko he ahneita neuvotellessaan itselleen suuremman palan kakusta? Ahneus ja oman edun tavoittelu eivät ole synonyymeja.

Mitähän Karl Marx olisi muuten mahtanut asiasta tuumata? Kenelle kuuluu lisäarvo silloin, kun valtaosa siitä koostuu liiketoiminnan tuottamasta ruhtinaallisesta taloudellisesta voitosta?

On tärkeää muistaa myös, että toimitusjohtajakin on työntekijä, joka hänkin edustaa ensisijaisesti itseään eikä yritystä; jos hän edustaisi automaattisesti yritystä, niin miksi lähes kaikissa yrityksissä on erillisiä kannustinjärjestelmiä ja sitouttamistoimenpiteitä ylintä johtoa varten? Eikö palkan pitäisi riittää?

Tilanne on omanlaisensa umpisolmu, suoranainen dilemma, joka ei ratkea vetoamalla osakeyhtiölakiin eikä sillä, että konsernin vuosikertomuksessa ja juhlapuheissa hoetaan henkilöstön olevan yrityksen tärkein voimavara. Dilemmaa täytyy lähestyä teoin, ei sanoin. Henkilöstö täytyy ottaa tosissaan yrityksen hallinnon suunnittelussa, vaikkapa hallituspaikkoja jaettaessa. Toinen muinaisjäänne on ajatus, että hallituksen tehtävä on toimia ylimmän johdon vahtikoirana ja varjella osakkeenomistajien omaisuutta. Tätä hokemaa ei tue edes osakeyhtiölaki, jonka mukaan hallituksen tehtävä on huolehtia yhtiön hallinnosta, ei osakkeenomistajien varallisuudesta.