Oma valokuva
Tarkoitukseni on saada lukija pohtimaan ja kysymään kysymyksiä. Tämän takia esitän tarkoituksella yleiselle ymmärrykselle vastakkaisia argumentteja. Teemat valitsen sen mukaan, missä valtavirralle vastakkaiset argumentit ovat mielestäni perusteltuja ja yhteiskunnallisesti tärkeitä. Konsensus on mielestäni usein sekä harhaanjohtavaa että vaarallista. Vaarana on ”yksimielisyyden illuusio”, joka on valitettavan yleinen älyllisen epärehellisyyden muoto: ollaan samaa mieltä, mutta kukaan ei oikein kykene perustelemaan miksi, saati sitten että perusteluista oltaisiin yhtä mieltä. Blogikirjoitukseni kumpuavat omasta päivätyöstäni tutkijana ja opettajana. Toiset käsittelevät yritysten toimintaan liittyviä kysymyksiä liiketaloustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Toisissa taas käsittelen tieteen roolia yhteiskunnassa, jota pohdin ensisijaisesti tieteen käytäntöjen näkökulmasta -- siis siitä, millaista tiede on ihmisen harjoittamana toimintana. Monet teksteistäni heijastavat taustaani tilastotieteen soveltajana -- tilastollinen päättely on tärkein tutkimustyökaluni. Muokkaan toisinaan julkaistuja tekstejäkin uusien havaintojen tai saamani palautteen perusteella.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Vastaus ei löydy pähkimällä

”Kysymys on empiirinen” on usein vastaukseni, kun minulta kysytään mielipidettä.

Ajatus on yksinkertaisuudessaan se, että voidaksemme vastata kysymykseen meidän täytyy tutkia sitä aineiston valossa; loogisen päättelyn -- suomeksi sanottuna ”pähkimisen” -- tuottama ymmärrys on lähinnä tekemiemme ideologisten alkuoletusten heijastuma. Mitäpä muutakaan se voisi olla?

Otetaan esimerkiksi talouskasvu, joka on Suomessa julkisen keskustelun kestosuosikki. Mielipiteitä on laidasta laitaan, mutta harva mielipide perustuu empiiriseen tutkimukseen. Olen seurannut keskustelua itse pääasiassa yritysten johtamiseen liittyvissä keskusteluissa, joissa Suomessakin enemmän tai vähemmän hyväksytty ajatus on se, että yritysten pitäisi pyrkiä kasvamaan.

Vai pitäisikö? Pähkiminen sikseen, väite täytyy asettaa empiirisen tarkastelun kohteeksi: Onko suuri koko tai kasvu välttämätöntä lisäarvoa tuottavalle ja kannattavalle liiketoiminnalle? Onko kasvu yritykselle sen konteksti huomioon ottaen edes mahdollista? Tuottaako suurempi yritys enemmän lisäarvoa yhteiskunnalle? Tarjoaako se pitkällä tähtäimellä paremmin työpaikkoja?

Teemaa on tutkittu strategia- ja organisaatiotutkimuksen kirjallisuudessa ainakin 50 vuotta, ja empiirisen evidenssin valossa tuomio on tyly: (1) kasvavia ja samanaikaisesti kannattavia yrityksiä on erittäin harvassa; (2) suuri koko ei ole välttämätön eikä riittävä ehto kannattavalle liiketoiminnalle; (3) monet suuret yritykset ovat kasvaneet liian nopeasti ja ennemminkin tuhonneet kuin luoneet lisäarvoa. Erityisesti viimeisen huomion suhteen 60- ja 70-lukujen yrityksistä tehdyt tutkimukset ovat suhteellisen surullista luettavaa.

Pähkijä tietysti on päätynyt loogisessa pohdinnassaan siihen, että yrityksen kasvu tarkoittaa enemmän työpaikkoja, enemmän taloudellista lisäarvoa, enemmän veroeuroja ja niin edelleen -- hänelle nämä ovat itsestään selvyyksiä. Pähkijä onnistuu epäilemättä vakuuttamaan itsensä, mutta on autuaan tietämätön siitä, että hänen tekemänsä oletukset eivät kestä kriittistä empiiristä tarkastelua.

Yksi pähkijältä unohtuva empiirinen fakta on se, että kaikkein yleisin yrityksen kasvutapa on toisen yrityksen ostaminen: kilpailijan ostaminen, vertikaalinen integraatio, horisontaalinen integraatio, ja niin edelleen. Diversifioituminen uudelle toimialalle tapahtuu sekin useimmin yrityskaupalla. Ja jos kasvu tapahtuu sillä, että suuri yritys vie markkinaosuutta pienemmiltä yrityksiltä, niin nettotulos yhteiskunnan kannalta on todennäköisesti haitallinen.

Tässä hiukan maalaisjärkisempi selitys: kun yritys palkkaa vaikkapa 10 uutta työntekijää, niin se tuskin rekrytoi uusia työntekijöitä työttömyyskortistosta. Tai tarkemmin: 10 uuden työntekijän palkkaaminen ei laukaise ketjureaktiota, jonka tuloksena 10 työtöntä saa työpaikan. Yrityksen kasvu ei tarkoita työpaikkojen lisääntymistä -- muille kuin pähkijälle.

Pähkijän suurin ongelma on se, että hän lähes poikkeuksetta salakuljettaa argumenttiinsa epärealistisia ceteris paribus -olettamuksia. Suomeksi sanottuna: hän olettaa argumentissaan monet asiat muuttumattomiksi ja vakioiksi, kun ne todellisuudessa eivät sitä ole. Yritykset eivät kasva ceteris paribus.

Kolmea yllä mainittua empiiristä faktaa yritysten kasvusta ei juuri koskaan siteerata julkisessa keskustelussa: otin tähän kantaa Talouselämä-lehdessä (25/2010) yhdessä professori Juha-Antti Lambergin kanssa. Yksi syy lienee se, että monet julkiseen keskusteluun osallistuvat eivät käsittele kysymystä empiirisenä, vaan olettavat, että oikea vastaus löytyy loogisella päättelyllä eli pähkimällä. Argumenteista tehdään usein pseudo-empiirisiä ottamalla kainalosauvaksi omaa näkökulmaa tukeva esimerkki, vaikkapa yritys, joka on kasvanut mutta samalla pysynyt kannattavana.

Toinen helmasynti on oman kokemuksen rinnastaminen empiiriseen evidenssiin: oletetaan että oma kokemus yrityselämästä tuottaa puolueetonta ja systemaattista tietoa siitä, mitä yritysmaailmassa laajemmin tapahtuu. Muistan eräänkin tohtoriseminaarin, jossa kokenut yritysjohtaja käytti omista vuosistaan teollisuudessa otsikkoa ”oma empiirinen evidenssini”. Samalla logiikalla 30 vuotta naimisissa ollut on automaattisesti pätevä parisuhdeterapeutti tai perhesosiologi, ja metodologisissa keskusteluissa hän voi ilmoittautua vaikkapa verkostotutkimuksen asiantuntijaksi, erityisalana läheisverkostojen dyadeja koskevat fenomenologiset tutkimusmenetelmät.

Aika mahdottomaksi taitaa mennä ajatus, että tieteellisen pätevyyden puute voidaan kompensoida elämänkokemuksella. Olisiko kuitenkin terveellisempää ajatella, että terapeutti on henkilö, jolla on terapeutin koulutus, että tutkija on henkilö, jolla on tutkijan koulutus, ja että sosiologi voi tutkia itsemurhaa sitä ensin itse yrittämättä?

Pähkijän tunnistaa helpoimmin yksinkertaisista ja kategorisista vastauksista monimutkaisiin kysymyksiin: yritysten täytyy kasvaa, niiden täytyy olla innovatiivisia ja kansainvälistyä, ja niin edelleen. Pähkiminen tuottaa yleistyksiä, joita voidaan verrata lastenlauluihin: yksinkertaisuudessaan esteettisiä, helppoja muistaa, helppoja opettaa. Tässäkö niiden suosion salaisuus?

Ammattitaidolla tehty empiirinen tutkimus vastaavasti osoittaa lähes poikkeuksetta -- erityisesti yhteiskuntatieteissä --, että vastaus on paljon monimutkaisempi kuin on oletettu. Olen valitettavan usein joutunut huomaamaan, että tämän toteaminen julkisuudessa on niin paljon vähemmän suosittua, että lastenlaulut alkavat tosiaankin tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Muistan parin vuoden takaa tilanteen, jossa virkamies suorastaan raivostui minulle, kun en antanut hänen kysymykseensä yksiselitteistä vastausta; monimutkaisten selitysten ”kyhäily” oli hänen mukaansa meidän akateemisten suurin ongelma. Tarina kertoo myös USAn presidentistä Harry S Trumanista, joka esitti että taloustieteilijöiltä täytyisi poistaa kokonaan toinen käsi, jotta he eivät voisi käyttää sanontaa ”on the one hand... on the other hand”.

Aika harva meistä viheltelee kadulla mennessään Mahlerin sinfonioita, edes niitä suosituimpia.

Esimerkiksi talouskasvun kyseenalaistavat argumentit jäävät usein kuitenkin samantien unholaan, koska niissä ei juurikaan esitetä uskottavia argumentteja, vaan kysellään höttöisiä kuten ”Tekeekö talouskasvu meistä onnellisempia?” tai muistutetaan, että ”talouskasvu ei ole ainoa tärkeä asia yhteiskunnassa”. Tyypillistä on asettaa messiaaninen odotus: kun talouskasvu ei kerran ratkaise kaikkia maailman ongelmia, niin siinä on jotain pahasti pielessä. Minä en kuollaksenikaan ymmärrä, miksi jopa tiedeyhteisön jäsenet jaksavat hokea näitä latteuksia vuodesta toiseen. Sitä paitsi yksikään talouskasvun puolestapuhuja ei ole koskaan väittänyt, että talouskasvu tekee ihmisistä onnellisia tai että se on vastaus tärkeimpiin -- saati sitten kaikkiin -- yhteiskunnan ongelmiin.

Talouskasvun teemasta on erittäin tärkeää käydä sekä debattia että dialogia. Tällä hetkellä ei käydä kumpaakaan: julkinen keskustelu on lähinnä sitä, että teeman asiantuntijoiksi ilmoittautuvat vuorollaan puhuvat toistensa ohi.

Yksi asia on kuitenkin varma: pähkijöitä näihin kinkereihin ei tarvita yhtään enempää.