Oma valokuva
Tarkoitukseni on saada lukija pohtimaan ja kysymään kysymyksiä. Tämän takia esitän tarkoituksella yleiselle ymmärrykselle vastakkaisia argumentteja. Teemat valitsen sen mukaan, missä valtavirralle vastakkaiset argumentit ovat mielestäni perusteltuja ja yhteiskunnallisesti tärkeitä. Konsensus on mielestäni usein sekä harhaanjohtavaa että vaarallista. Vaarana on ”yksimielisyyden illuusio”, joka on valitettavan yleinen älyllisen epärehellisyyden muoto: ollaan samaa mieltä, mutta kukaan ei oikein kykene perustelemaan miksi, saati sitten että perusteluista oltaisiin yhtä mieltä. Blogikirjoitukseni kumpuavat omasta päivätyöstäni tutkijana ja opettajana. Toiset käsittelevät yritysten toimintaan liittyviä kysymyksiä liiketaloustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Toisissa taas käsittelen tieteen roolia yhteiskunnassa, jota pohdin ensisijaisesti tieteen käytäntöjen näkökulmasta -- siis siitä, millaista tiede on ihmisen harjoittamana toimintana. Monet teksteistäni heijastavat taustaani tilastotieteen soveltajana -- tilastollinen päättely on tärkein tutkimustyökaluni. Muokkaan toisinaan julkaistuja tekstejäkin uusien havaintojen tai saamani palautteen perusteella.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Hypoteeseja ei käytännössä koskaan falsifioida

Tiedettä täytyy aina tarkastella sen käytäntöjen eikä ihanteiden valossa. Seuraavassa muutama ajatus hypoteesien testauksesta, jossa teoria ja käytäntö ovat kuin yö ja päivä.

Tieteenfilosofiassa esitetään Karl Popperin deduktiivinen teorian testaamisen menetelmä tieteellisenä menetelmänä. Lumouduin itsekin yliopistossa metodologian kursseilla ajatuksesta, että hypoteeseja voidaan falsifioida ja täten välttää iänikuinen ja aina yhtä ärsyttävä induktion ongelma.

Olin niin myyty kuin myyty voi olla. Niin ovat aika monet muutkin, sillä tieteellisissä teksteissä viitataan usein Popperin metodologiaan ja falsifikaation ideaan.

Tieteellisessä retoriikassa valitettavasti usein ”unohtuu” mainita, että hypoteeseja ei koskaan falsifioida käytännön empiirisessä tutkimuksessa -- se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Tämä tiedettiin itse asiassa jo vuosikymmeniä ennen kuin Popper menetelmänsä esitti: Pierre Duhemin v. 1906 ilmestynyttä teosta The Aim and Structure of Physical Theory luetaan harvoin metodologian kursseilla; samoin Willard Van Orman Quinen 1951 muotoilema reduktionismin kritiikki jätetään usein käsittelemättä.

Hajék & Hall (2002) esittävät asian The Blackwell Guide to the Philosophy of Science -teoksessa kristallinkirkkaasti:

As a descriptive claim about what scientists actually do -- let alone about what they believe about what they do -- Popper’s view strikes us as absurd. But even as a normative claim it fares little better.

Suomeksi sanottuna: tutkijat eivät de facto falsifioi, eivät usko falsifioivansa, eivätkä edes yritä falsifioida hypoteeseja. Falsifioinnista puhuminen tiedeyhteisön käytännöissä on ymmärrettävä retorisena, tietynlaisena ”metodologisena idealisaationa”, johon tutkijat argumenteissaan vetoavat.

Se on valitettavasti tosin vähän sama kuin minä istuisin loppiaisena tuhannen päissäni Malmilla karaokebaarissa ja väittäisin viettäväni tipatonta tammikuuta (tämän analogian tarkoitus on tuoda esille se tosiasia, että tutkijat eivät käytännössä millään muotoa edes approksimoi Popperin metodia; idealisaatio ja approksimaatio ovat täysin eri asioita).

Quinen reduktionismin kritiikki pähkinänkuoressa: käytännössä kaikki yksittäiset hypoteesit ovat immuuneja falsifioinnille.

Olisin säästynyt erityisesti tutkijanurani alussa monelta päänsäryltä, jos tämä olisi todettu yliopiston metodikursseilla rehellisesti ääneen. Mutta ei, päinvastoin, tieteen tekemistä lähestyttiin useimmiten täysin saavuttamattomissa olevien ihanteiden näkökulmasta -- joskin minun annettiin samalla ymmärtää, että tiedettä tehtäessä täytyisi pyrkiä lähestymään tieteenfilosofian asettamia normeja esimerkiksi falsifikaatiosta. Toinen ohjeistus (ja täysin saavuttamaton ihanne) oli hypoteesien johtaminen teoriasta deduktiivisesti, kuten Carl Hempel on esittänyt. Tällainen ohjeistaminen heijastaa lähinnä täydellistä ymmärtämättömyyttä siitä, mitä tutkimus todellisuudessa on. Ja mikä pahinta, tuolla jos millä saadaan (ja saatiin) aloittelevan tutkijan pää täysin sekaisin. Ketä tällainen opetus mahtaa palvella?

On olemassa hyvääkin tieteenfilosofiaan perustuvaa metodiopetusta, se on ilman muuta selvää. Professori Saku Mantereen aikoinaan Teknillisessä korkeakoulussa opettama kurssi oli erinomainen, joskin uskon yhden syyn olevan se, että Saku tekee itse empiiristä tutkimusta.

Yksikään tohtoriopiskelija ei lähde minun metodiseminaaristani ymmärtämättä normatiivisen tieteenfilosofian ja tieteen käytäntöjen välistä eroa ja erityisesti niiden hyvin löyhää yhteyttä toisiinsa.

Ongelma ratkeaisi kertaheitolla, jos tutkijat yksinkertaisesti lopettaisivat teksteissään Popperiin viittaamisen. Olen hiukan pessimistinen tämän suhteen tosin, sillä tieteellisen tekstin saa näyttämään paljon uskottavammalta, jos se sisältää viittauksia filosofian messiaaseen, joka poisti päältämme empiirisen tutkimuksen suurimman kirouksen eli induktion ongelman.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Tieteenfilosofi kurittaa tutkijaa

Tieteenfilosofian professori Mikko Yrjönsuuri esitti (HS 21.12.), että tieteen perusteet ovat tieteenharjoittajilta hukassa.

Lystikäs joskin hämmentävä, oikeastaan aika röyhkeä väite.

Heitetäänpä pallo takaisin filosofille: mitä jos tieteen perusteet ovatkin hukassa tieteenfilosofeilta?

Ei ole minun ideani, vaan tuon ovat todenneet lukuisat modernit tieteenfilosofit, jotka ovat huomanneet, että tieteenfilosofian tehtävä voisikin olla tieteen käytäntöjen ymmärtäminen eikä niiden suorastaan epätoivoinen normittaminen. Normitusta on yritetty jo vuosikymmeniä, mutta saalis on ollut ymmärtääkseni niin laiha, että jotkut ovat oikeasti heränneet pohtimaan tieteenfilosofian roolia uudelleen. Mielessäni pyörivät erityisesti Paul Feyerabendin, Stephen Toulminin ja Peter Liptonin ajatukset ja teokset.

Yrjönsuuri edustaa kirjoituksessaan aivan samanlaista julistuksellisuutta ja ihanteilla ratsastamista kuin mitä minä omassa jutussani (HS 18.12.) kritisoin. Tällä kertaa julistus on se, että tieteenfilosofia on tieteen käytäntöjen yläpuolella, että tieteen perusteet kuuluvat normatiivisen tieteenfilosofian reviirille. Julistus on erittäin ongelmallinen, sillä tieteenfilosofit eivät yksinkertaisesti de facto normita tieteen tekemistä, piste. Kehotan tätä väitettä epäilevää oikeasti tutustumaan tutkimuksen tekemiseen.

Yrjönsuuri väitti myös, että minä kuulemma kielsin Hesarin jutussani pätevyyden tiedeinstituutiolta; valveutunut lukija ymmärtänee tämän väitteen Yrjönsuuren omaksi olkiukoksi, jonka askartelemisesta toivon olleen hänelle näin joulun kynnyksellä edes jotain iloa.

Minä ainoastaan esitin, että tieteen rooli yhteiskunnassa täytyy punnita sen käytäntöjen eikä ihanteiden mukaan.

Tästä maasta on vaikeaa löytää suurempaa empiirisen tutkimuksen fania kuin minä. Minulle tuohon fanitukseen tosin liittyy tietynlaista tinkimättömyyttä tieteen keskeneräisyyden tunnustamisen suhteen, jota harrastetaan tiedeyhteisössä harmillisen vähän. Keskeneräisyys on väistämätöntä, mutta sen salailu on älyllistä epärehellisyyttä.

Loppuun sopii kuin nenä päähän Paul Feyerabendin lainaus:

"We are making a logical point, philosophers would say when the distance between their principles and the real world became rather obvious."

lauantai 19. joulukuuta 2009

Suojelkaa yhteiskuntaa tieteeltä

Suuresti arvostamani tieteenfilosofi ja -sosiologi Paul Feyerabend esitti, että yhteiskuntaa täytyy suojella tieteeltä.

Tämä ensikuulemalta röyhkeä, suorastaan absurdi väite on kaikunut korvissani viime aikoina, kun olen lukenut erinäisten tiedeyhteisön edustajien julkisia julistuksia siitä, kuinka tiede perustuu aineistoon ja tosiasioihin ja kuinka se on puolueetonta ja itseään korjaavaa. He vetoavat tieteen ihanteisiin vaatiessaan itselleen ääntä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Mutta eikö tieteen rooli yhteiskunnassa ja sille annetut etuoikeudet -- mitä ne ikinä ovatkin -- pidä määritellä sen käytäntöjen eikä ihanteiden valossa? Ei demokratiaa tai markkinatalouttakaan pidä puolustaa (tai kritisoida) tarkastelemalla ainoastaan niiden periaatteita ja ihanteita.

Tiede on aina myös sosiaalista ja poliittista toimintaa, ei ainoastaan sen suhteen, mitä tutkitaan vaan myös miten tutkitaan ja miten argumentteja esitetään. Tieteellinen tutkimus on ensisijaisesti -- ei tietenkään yksinomaan -- tiedeyhteisön sisäisiin keskusteluihin eli diskursseihin osallistumista (tähän me tutkijat käytämme suurimman osan aikaamme). Näissä diskursseissa on monesti hyvin selkeät pelisäännöt siitä, millaisia teoreettisia käsitteitä tai empiirisiä mittareita on lupa käyttää, miten aineistoista tehdään johtopäätöksiä, ja niin edelleen. Aineisto ei koskaan johdata tutkijaa yksiselitteisesti johtopäätöksiin, siihen tarvitaan aina tueksi paradigma eli tutkimusyhteisön maailmankatsomus, joka perustuu tieteen normatiivisten metodologisten periaatteiden lisäksi aina enemmän tai vähemmän sosiaalisten konventioiden ja normien varaan. Sosiaaliset konventiot ja normit ovat eri tiedeyhteisöissä hyvin erilaisia ja monesti keskenään jopa ristiriitaisia. Modernissa tieteenfilosofiassa puhutaan paikallisista epistemologioista (local epistemologies).

Minusta on ensiarvoisen tärkeää, että tiedeyhteisön jäsenet osallistuvat julkiseen keskusteluun. Meidän tulee kuitenkin pitää visusti mielessä, että oman tiedeyhteisön diskurssien sosiaalisiin konventioihin nojaaminen on aina kyseenalaista. Tieteen ihanteilla ratsastaminen on vastaavasti jo älyllistä epärehellisyyttä.

Yhteiskuntaa tulee tosiaankin suojella tieteeltä, jos tiedeyhteisön edustajat osallistuvat julkiseen keskusteluun vetoamalla ensisijaisesti joko tieteen ihanteisiin tai omien diskurssiensa sosiaalisiin konventioihin.